Avainsana-arkisto: Helsingin kaupunginteatteri

Sommarboken feature

Sommarboken
– myös suomeksi

En ole koskaan erityisesti välittänyt muumeista. Toki luin lapsena muutaman muumitarinan ja kummilasten ollessa pieniä muumeilta ei voinut välttyä television lastenohjelmissa. Mutta Tove Janssoniin ihmisenä, erityisesti hänen rakkautensa mereen ja saaristoon on aina viehättänyt minua. Erityisen läheisiä minulle ovat olleet Kesäkirja (Sommarboken) ja Haru, eräs saari (Anteckningar från en ö).

Lapsuuden kesät meren rannalla, jos ei nyt ihan ulkosaaristossa, niin saaristossa kuitenkin, ovat muokanneet maailmankuvaani siten, että kun Jessica Grabowskyn esittämä Sophia varovasti laskeutuu kalliolta mereen Lilla Teaternin näytelmässä Sommarboken olen yhtä hänen kanssaan ja laskeudun varovasti levän peittämiä kivisiä askelmia Airiston alkukesän kylmään veteen.

Sommarboken-4
Jessica Grabowsky ja Sue Lemström Sommarboken-näytelmässä © Cata Portin
Sommarboken-2
Sue Lemström © Cata Portin

Kesä Klovharun saarella

Sommarboken näytelmä asettuu pienelle saarelle, sellaiselle kuin Klovharu, jossa kirjailija vietti kesänsä niin pitkään kuin pystyi. Saari on luotu siniselle näyttämölle, merelle, vanerilaatikoin, jotka toimivat erinomaisesti: kalliona, kivinä, luolana, telttana, metsänä. Lisätään vielä hiukan untuvia ja allitkin ovat mukana tarinassa!

Rakastettu Sommarboken kertoo Sophia-tytön, isän ja isoäidin kesästä, ehkä viimeisestä, Suomenlahden saarella. Isä on läsnä vain tarinassa, ei näyttämöllä, joten dialogi käydään Sophian (Jessica Grabowsky) ja isoäidin (Sue Lemström) välillä.

Sommarboken-3
Sue Lemström ja Jessica Grabowsky © Cata Portin

Kesä saarella koostuu pienistä episodeista: kuljetaan luonnossa, havainnoidaan lintuja ja kasveja, seikkaillaan luolassa tai kummitusmetsässä, käydään uimassa.
Ajatus isoäidin ehkä viimeisestä kesästä on välillä läsnä hiukan ahdistavanakin, mutta enimmäkseen kuitenkin vain osana elämää Sophian välillä kysyessä isoäidiltä “Oletko muistanut ottaa Lupatroa?”

Reipas Sophia elää kesäänsä rohkeasti ja täysillä: “Minä keksin pian jotain vaarallista ja sitten saan taas pelätä.” Yö teltassa on vähän pelottavaa, mutta pitäähän sitä silti kokeilla. Merimerkille ei saisi kiivetä, mutta hän kiipeää kuitenkin. Säännöt ovat isän asettamia ja niitä on niin Sophialle kuin isoäidillekin, mikä asettaa lapsen ja vanhuksen samalle viivalle. Samoin he myös huolehtivat toisistaan.

Isän ystävien vieraillessa saarella lapsen ja aikuisten maailmat poikkeavat hetkeksi toisistaan: Sophia ei pääse mukaan juhliin, mitä hän äänekkäästi protestoi. Mutta eipä särje Sophian päätäkään seuraavana aamuna.

Sommarboken

Kesäisellä saarella, luonnon keskellä, elävälle lapselle luonto kaikki on rakasta hyönteisistä alkaen. Isoäiti saa lohduttaa Sophiaa pitkään onkimadon katkettua ja selittää, että madon kummatkin päät selviävät.
Saaressa asuvat tietävät myös, että sammaleen päälle ei saa astua: kahdesta kerrasta sammal vielä selviää, mutta jos sen päälle astu kolme kertaa niin se kuolee.

Enimmäkseen näytelmä pitää otteessaan – vain kummitusmetsässä katsojan ajatukset poistuvat hetkeksi saarelta.

Luonnon äänet näyttämöllä

Ainakin aluksi näyttämöllä oleva kolmas hahmo, äänisuunnittelija Hanna Mikander, häiritsee hiukan. Kesän hennoimpia ääniä toteutetaan näyttämöllä hienovaraisesti katsojalle näkyvällä tavalla, mutta kestää hetken ymmärtää, että hahmolla ei ole osaa tarinassa.

Jessica Grabowsky ja Sue Lemström toteuttavat molemmat roolinsa hienosti, mutta etenkin Jessican roolisuoritus nuorena tyttönä on todellinen: siirtymät ilosta itkuun ja pohdinnasta toimintaan tapahtuvat nopeasti.

Pidin myös näytelmän puvustuksesta: niin Sophien kuin isoäidin vaatteet ovat niin hienosti ajattomia, että voisin melkein kuvitella ne kaikki vaikka omaan vaatekaappiini!

Sommarboken

Sommarboken suomeksi tekstitettynä

Osaamme molemmat ruotsia riittävän hyvin, jotta olisimme voineet seurata näytelmää ilman tekstitystäkin, mutta halusin kuitenkin kokeilla sitä. Tekstitys oli toteutettu puhelimeen asennettavalla pienellä sovelluksella (Thea) ja erityisesti tekstitykseen varatulla wifi-verkolla. Yksinkertaisessa sovelluksessa tekstit tulivat näkyviin puheminen tummataustaiselle näytölle muita häiritsemättä. Jonkun sanat joskus halusin tarkistaakin kuten vaikka, että ravinen on siis rotko. Sovellus ja siis tekstitys toimi hyvin koko esityksen ajan: vain kerran jouduin sulkemaan sen ja käynnistämään uudelleen, kun tekstit lakkasivat “juoksemasta” normaalisti.

Sommarboken tekstitys
Sommarboken -näytelmän tekstitystä – salaisuuksia Sophian ja isoäidin välillä

Puhenäytelmässä musiikin rooli ei ollut suuri, mutta ensimmäisen näytöksen lopussa Evert Tauben Sjösala valssi sopi hyvin tunnelmaan ja laittoi tapailemaan suomenkielisen toteutuksen sanoja: “orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu”.

Jos haluat talven keskeltä hetkeksi kesään, lapsuutesi kesiin, niin käy katsomassa Sommarboken!

Lilla Teatern: Tove Jansson: Sommarboken
Dramatisointi Pipsa Lonka, ohjaus Jakob Höglund, äänisuunnittelu ja liveäänet Hanna Mikander, lavastus ja puvustus Sven Haraldsson

Lilla Teatern tarjosi meille liput 3.2.2018 näytökseen.

Onneli ja Anneli

Vaikkakin olen viime vuosina pyrkinyt jossain määrin karsimaan kotiin kertyneitä tavaroita, niin lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista en ole vielä malttanut luopua. Hyllyssäni on koko Anni Polvan Tiina-sarja, Rauha S. Virtasen Selja-sarja, Laura Ingallsin Pieni talo preerialla -sarja ja mm. Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -tarinat. Kun kuulin, että Helsingin Kaupunginteatteri toteuttaa Onnelin ja Annelin näyttämölle ajattelin, että se pitää nähdä ja onneksi vanhimman kummilapsemme 5-vuotias esikoinen suostui lähtemään mukaan, ettei tarvitse yksin aikuisena mennä katsomaan lastennäytelmää! Liput eilen näkemäämme näytökseen varasimme hyvissä ajoin, joten pienelle teatteriseuralaiselleni oli ehditty iltasatuina lukemaan koko tarina ennen näytelmää, ja myönnettäköön, tarina oli hänellä tapahtumien osalta paremmin hallussa kuin minulla. Mutta minulle kirjasta ihan erityisesti mieleen jäänyt osuus, kuvaus tyttöjen täydellisestä talosta, jossa “Vaatekomerossa riippui kaksi pikkutytön takkia ja kaksi sadeviittaa, Hattuhyllyllä oli kaksi olkihattua, kaksi lakkia ja kaksi sademyssyä. Sateenvarjotelineessä oli kaksi sateenvarjoa, jotka saivat heti paikalla toivomaan sadeilmaa, että olisi voinut käyttää niitä”, jäi näytelmässä tietysti vähemmälle, koska näytelmässä “pitää” tietysti tapahtua koko ajan jotain.

Mutta takaisin tuohon ensimmäiseen lauseesee, “karsimaan kotiin kertyneitä tavaroita” – tuossa unelmatalossa tavaroita oli siis tasan tarpeelliset, ei yhtään ylimääräistä!

P.S. Pienen teatteriseuralaiseni äiti oli kuullut että Onnelista ja Annelista on tekeillä elokuvakin ja melkein jo sovimme menevämme sitten sitäkin yhdessä katsomaan ensi talvena.

Armi

Kävimme lauantai-iltana katsomassa Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Armi Ratian elämästä.
Aviomies vähän harmitteli jo ennen lähtöä, että miten hän onkin tänne lähdössä (arveli, ettei yleisössä juuri miehiä olisi) – ja näytelmän päätyttyä taisi harmitella entistä enemmän sen katsomiseen kulunutta aikaa. Kommentoi mm. että “Älä enää osta Marimekkoa”.

Ja kieltämättä, aika raju tuo näytelmä oli – en tiedä oliko tuo sitten totuus Armi Ratian elämästä, mutta näytelmän perusteella tuo aika ja Armin elämä tuntui olevan yhtä sekoilua, viinan kanssa tai ilman. Jotenkin tuntuu vaan, että kun Marimekko kuitenkin on ollut myös menestystarinaa, että jotain muutakin siinä on täytynyt olla – ja ehkä näytelmän olisi voinut tehdä vähemmänkin sekoilua painottamalla. Tai sitten ei. Jos näytelmästä positiivisia asioita haluaisi mainita, niin Marimekon vaatteita oli mukava katsella näyttämölläkin – erityisesti “Armin” käyttämä pitkä vaaleanvihreä halatti, jota mustavalkoiset kaitaleet ryhdittivät oli hieno!

Vähän kävi mielessä, että joko teatteri on hiukan aikaansa jäljessä – ainakin työelämässä sekoilu alkoholin kanssa taitaa olla aika harvinaista nykyisin, mutta syyskaudella näkemistämme kolmesta näytelmästä kahdessa tuo alkoholipitoisuus on ollut häiritsevän korkea (toinen tuo syyskuussa näkemämme Sian morsian – Kansallisteatterin Patriarkka sentään ammensi voimasta muusta kuin alkoholista).

Ehkä Lumikuningatar, johon saimme tammikuulle liput, ei sentään, satuna, syyllistyisi tähän!