Vierailimme Naivasha-järven rannalla Elsameressä, Joy ja George Adamsonin kotimuseossa. Adamsonien ajasta on jo kulunut vuosikymmeniä, mutta Elsamere on edelleen useammastakin näkökulmasta mielenkiintoinen kohde. Miten olisi tarina Elsa-leijonasta? Tai tarina Joy ja George Adamsonista, jotka muuten molemmat murhattiin Keniassa, yhdeksän vuoden välein. Elsamere Naivasha-järven rannalla on myös oiva paikka tarkkailla vaikka pahkasikoja, mustavalkoisia gueritsoja ja lintuja. Tai ehkä haluaisit jopa harkita Elsamereä kotinasi Naivashassa, sillä se on myös pieni hotelli. Tarjolla on myös englantilaistyyppinen iltapäivätee runsaine kakku- ja keksilautasineen.
Elsa, vapaana syntynyt
Joy ja George Adamson olivat brittiläisiä luonnonsuojelijoita ja sittemmin kirjailijoita, jotka työskentelivät villieläinten suojelun parissa Afrikassa. Elsan tarina alkaa vuonna 1956 tilanteesta, jossa George Adamson oli pakotettu tappamaan hänen henkeään uhanneen naarasleijonan. Perhettään aggressiivisesti puolustaneelta leijonalta jäi kolme vain muutaman päivän ikäistä pentua, jotka Adamsonit sitten adoptoivat. Elsa oli yksi näistä pennuista ja juuri Elsan ja Joy Adamsonin välille syntyi luottamus, jonka takia Elsa jäi lopulta perheeseen vielä silloinkin kun kaksi muuta pentua luovutettiin Rotterdamin eläintarhaan.
Adamsonin halusivat palauttaa Elsan luontoon ja opettavatkin sen vähitellen niin selviytymään luonnossa kuin metsästämäänkin ja lopulta Elsa vapautettiin takaisin luontoon ja Adamsonin palasivat, joksikin aikaa, Englantiin. Palatessaan Keniaan Elsa tunnisti heidät edelleen ja esitteli myös omat pentunsa Joy ja George Adamsonille. Elsa kuoli sittemmin jo viisivuotiaana (naarasleijonat elävät tyypillisesti 15 vuotta) punkkien levittämään babesioosiin ja se haudattiin Merun kansallispuistoon.
Joy Adamson kirjoitti Elsan tarinasta kirjan, Elsa, vapaana syntynyt, vuonna 1960. Vuonna 1966 kirjasta tehtiin elokuvakin ja 1970-luvun alussa televiosarjakin. Kirjoja oli tarkkaan ottaen kolme. Suomenkielisinä ne ovat ilmestyneet nimillä Perheeseemme kuuluu leijona, Elsa perustaa perheen ja Elsan pennut. Ensimmäisen kirjan alkuperäinen nimi oli Born free ja sen mukaan elokuvan suomenkieliseksi nimeksi tuli Elsa, vapaana syntynyt. (Tuosta IMDB:n linkistä voi muuten halutessaan myös katsoa pätkiä tästä elokuvasta.)
Näiden kaikkien, niin kirjan, elokuvan kuin televisiosarjankin parissa vietin itsekin aikaa 1960- ja 70-luvuilla, kuten moni ikätoverinikin.
Seurassamme ollut Sari, joka on opiskellut villieläinten parissa työskentelyä Kenya Wildlife Service Training -instituutissa, kertoi, että nyttemmin orvoksi jääneet eläimet pyritään pitämään alusta alkaen erillään ihmisistä, jotta ne eivät kesyyntyisi ja jotta mahdollinen palauttaminen luontoon onnistuisi todennäköisemmin.
Joy ja George Adamson
Elsamere kertoo paitsi tarinaa Adamsonien hoitamista leijonista ja muista isoista kissaeläimistä myös Joy ja George Adamsonin tarinan. Joy Adamson jopa esiintyy jopa museossa näytettävässä vanhassa lyhyessä, vähän turhan huonolaatuisessa, elokuvassa. Kummatkin olivat brittejä, eläinten ystäviä ja luontoharrastajia ja he tapasivat toisensa safarilla Afrikassa.
Keniassa he työskentelivät vuosikymmeniä tehden yhteistyötä Kenian eläin- ja kasvitieteellisen tutkimuslaitoksen kanssa, perustaen luonnonsuojelualueita ja kirjoittaen kirjoja. He tekivät myös useita dokumentteja kokemuksistaan ja pyrkivät näin lisäämään tietoisuutta Afrikan villieläimistä ja niiden suojelutarpeesta.
Afrikka koitui valitettavasti myös molemman kohtaloksi. Joy Adamson murhattiin Keniassa vuonna 1980. Aluksi jonkun eläimen uskottiin tappaneen hänet, mutta haavat olivat liian teräviä ja verettömiä ollakseen eläimen aiheuttamia ja lopulta selvisikin, että yksi pariskunnan entinen työntekijä oli murhannut Joyn. Pisteet Kenialle tapauksen selvittämisestä kuitenkin!
George Adamson jatkoi työtään aina vuoteen 1989 asti, jolloin hänetkin tapettiin. 83-vuotiaan Georgen kohtaloksi koituivat todennäköisesti salametsästäjät, joskaan heidän henkilöllisyyttään ei koskaan saatu selvitettyä.
Joy ja George Adamsonin kohtaloista ei kuitenkaan pidä päätellä, että nyky-Kenia olisi turistille erityisen vaarallinen paikka – kumpikin Adamsoneista oli jo osa kenialaista yhteisöä ja heillä oli työnsä takia vihamiehiäkin, joita tavallisella turistilla tuskin on.
Gueritsoja ja pahkasikoja
Elsamere sattui olemaan ensimmäinen retkikohteemme Naivashassa ja ehkä siksi olimme ihan innoissamme jo nähtyämme Elsameren pihalla pahkasikoja! Pahkasikoja olemme aikaisemmilla safareillamme nähneet toki safariajoilla, mutta myös esimerkiksi Botswanan Chobessa lodgemme pihalla. Chobessa tapasimme kutsua niitä ruohonleikkureiksi, sillä ne taisivat oikeasti kantaa kortensa kekoon nurmikon pitämisessä tasamittaisena.
Pian tosin pahkasiat jäivät, kun näimme järven rannalla ryhmän gueritsoja (black and white colobus monkey). Pitkäkarvaisia apinoita on kuulemma aikoinaan pyydystetty jopa vain niiden turkin takia. Tällä kertaa gueritsat esittelivät meille paitsi reipasta puuhailuaan myös pienen valkoisen poikasensa. Epäilimme sitä ensin albiinoksi, mutta kuulemma ne näin pieninä vaan ovat valkoisia.
Ensimmäinen lintututtavuutemme tällä kertaa Afrikassa taisi olla loistokottarainen, jota sittemmin näimmekin vähän kaikkialla, vähän samaan tapaan kuin pihamainaa Pakistanissa.
Iltapäiväteelle, lounaalle tai yöksi
Elsamere on kokonaisuus, joka koostuu museon lisäksi hotellista ja ravintolastakin. Museovierailun yhteydessä voi halutessaan nauttia lounaan kauniissa ympäristössä Naivasha-järven rannalla, tai tyytyä ”pelkkään” iltapäiväteehen, kuten me. Tee ja sen kanssa tarjoillut kakut ja keksit olivat oikein hyviä – niin hyviä, että ne tulivat syötyä ilman, että ne päätyivät yhteenkään valokuvaan!
Karen Blixen -museo Keniassa
Viimeksi Keniassa käydessämme vierailimme Nairobissa Karen Blixenin maatilalla, jonka päärakennus on sekin nykyisin kotimuseona. Nairobissa on muuten kaupunginosakin, jonka nimi on Karen.
Varsin hurja kohtalo pariskunnalla, niin Joylla kuin Georgella. Selvisikö muuten noiden murhien motiivit?
Ihan mahtavia nuo gueritsakuvat, taitaa olla hienoimmalta näyttävä apinalaji. Me ollaan nähty niitä vain Nyereren (silloinen Selous) luonnonpuistossaTansaniassa, mutta tykästyin toden teolla niihin.
Kiitos Mikko! Eiköhän noiden molempien murhien motiivina ollut jonkunlainen kauna kyseisiä ihmisiä kohtaan, toisessa tapauksessa tekijänä irtisanottu työntekijä, toisessa tapauksessa salametsästäjät, joskaan heistä ei ketään yksittäistä ilmeisesti saatu syytteeseen. Tulee mieleen, että 80-luvulla Keniassa oli jotenkin Eurooppaa luontevampaa ratkaista erimielisyyksiä äärimmäisillä keinoilla oikeusasteiden sijaan …
Nuo gueritsat olivat tosiaan hauskoja – vähän toisella tapaa värikkäitä olivat mandrillat, joita aikoinaan olemme nähneet mm. Kamerunissa.
Kiitos tästä postauksesta! Itsekin luin nuorena Elsasta ja itkustelin koska oli niin liikuttava.
Kaunis paikka ja tuo eläinten lähellä oleminen on vaan niin hienoa. Varmasti kiinnostava käyntikohde
Kiitos Tanja! Ihanaa, että löytyy joku sen verran lähellä omaa ikäluokkaani oleva lukija, että muistaa tämänkin kirjan/leffan/sarjan.
Muistan joskus nähneeni jotain dokumentteja Elsasta. Varsin kiinnostava projekti heillä ollut.
Ps. Elsasta jää korvamato soimaan — Markku ”Huuhaa” Innasen biisi ”Elsa, kohtalon lapsi…” . Ei nyt liity mitenkään tähän, mutta kun kuulen nimen Elsa niin tuo biisi alkaa vaan soimaan päässä.
Kiitos Jani! Kiinnostavaa kyllä, vaikka tavat käsitellä orvoksi jääneitä eläimiä ovatkin ajan saatossa vähän muuttuneet.
Kiehtova paikka! Elsan tarina on tuttu, vaikka en ainakaan kirjaa ole lukenut, leffan ehkä nähnyt. Pahkasiat ovat kyllä sympaattisen näköisiä ruohonleikkureita ja ymmärtääkseni saavat mutustella aika rauhassa, missä ovatkin, kun edes leijonat eivät oikein uskalla hyökätä niiden kimppuun. Gueritsoista muistan nähneeni pienenä mustavalkokuvia isosta eläinkirjasta, Tuo poikanen on tosi sympaattinen, hienoa, että uskalsivat tuoda sen näytille.
Kiitos Ismo! Tuo gueritsanpoikanen oli kyllä löytö, jopa Keniassa pitkään oleilleen Sarin mielestä.
Kiitos mielenkiintoisesta tarinasta, olipa pariskunnalla hurja kohtalo.
Kiitos Kirsti! Joo, ei ollut elämä Afrikassa helppoa silloin – jos nytkään.