Tulivuorikaupunki Kongossa

Suhtaudun vähintäänkin lievän epäluuloisesti niin kehitysapuun kuin lähetystyöhön. Mutta olen myös kiinnostunut kokemuksista minulle tuntemattomissa maissa, etenkin sellaisissa, joista harvemmin on tarjolla juttuja. Olkoon sitten vaikka Kirkon ulkomaanapua, mutta jos Marjo Mäenpään kirja Tulivuorikaupunki Kongossa – Avustustyötä Afrikan sydämessä tarjoaa minulle nojatuolimatkan Kongoon, niin otan sen kiitollisena vastaan.

Marjo Mäenpää työskenteli kehitysyhteistyötehtävissä vuosikymmenen ajan (2011-2022) eri puolilla maailmaa, mutta tietenkin pääosin Afrikassa, Kongossa, Somaliassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Senegalissa. Monissa Afrikan mantereen valtioissa työskentelee lukuisa määrä erilaisia avustusjärjestöjä. Omakohtaisesti näimme tätä viimeksi Malawissa, jossa Malawi-järven rannan konferenssihotellin parkkipaikka oli täynnä eri järjestöjen autoja, YK:n järjestöistä, Planista ja World Visionista, ainakin.

Kongo

Kongo on valtava maa, seitsemän kertaa Suomen kokoinen tai neljännes Yhdysvaltain pinta-alasta. Asukkaita on 85 miljoonaa, mutta iso osa maasta on asumatonta sademetsää. Kongon sademetsä on Amazonin jälkeen maailman toiseksi suurin sademetsä. Maan valtaväylä on Kongo-joki, sillä päällystettyjä teitä on vain 2 250 kilometriä. Kongojoki puolestaan on yksi maailman pisimmistä joista. En ollut koskaan ajatellut Kongo-jokea matkailukohteena, mutta yllättäen Aventura tarjosi meille risteilyä Kongo-joella vastineeksi palautteelleni, jossa kommentoin, että heidän uutuusmatkansa Länsi-Afrikkaan, mm. Kongon tasavaltaan, ovat ikävän päällekkäisiä heidän aikaisemmin toteuttamansa Guineanlahden kierroksen kanssa. Ehkei tuo risteilykään veisi meitä Kongoon, mutta Kongon tasavallan pääkaupunki Brazzaville ja Kongon pääkaupunki Kinshasa ovat molemmat Kongo-joen varrella, samassa kohtaa, vastakkaisilla rannoilla, joten ehkäpä tuolla matkalla pystyisi halutessaan tekemään päiväretken Kinshasaankin.

Itse asiassa useimmat tietämäni kaikissa maailman maissa käyneet tai niitä havittelevat ovatkin kuitanneet Kongon juuri ylittämällä Kongo-joen Brazzavillesta Kinshasaan (ja nopeasti takaisin?). Ajoittain myös gorillaretket Ugandasta tai Ruandasta rajan yli Kongon puolelle ovat onnistuneet.

Goma Kivu-järven rannalla

Marjon matka asemakaupunkiinsa, Goman kaupunkiin Itä-Kongossa Kivu-järven rannalla kulki Ruandan ja maan pääkaupungin Kigalin kautta. Goma sijaitseekin ihan Ruandan rajalla ja se on päätynyt avustuskohteeksi Ruandan kansanmurhaa seuranneet pakolaisaallon jäljiltä. Vuoden 1994 kansanmurhan jäljiltä Kongon puolelle siirtyi ainakin miljoona pakolaista, siis kohta 30 vuotta sitten. Mutta tarve avulle ei ole Itä-Kongossa päättynyt vieläkään. Tai tarve ja tarve, Marjon tekstissä on myös paljon kyynisiä pohdintoja siitä, että vuosikymmenien aikana kaikki tällä seudulla ovat tottuneet avustettavan rooliin ja kaiken tarpeellisen odotetaan tulevan avustuksiana.
Tällä hetkellä maassa toimivat YK:n UNDP, Maailmanpankki, Iso-Britannian DFID, Yhdysvaltojen USAID ja kansainvälisistä järjestöistä mm. World Vision, Save the Children, Mercy Corps, Oxfam, International Rescue Committee ja Norwegian Refugee Council. Jo pelkästään näiden kaikkien järjestöjen työn koordinointi on merkittävä osa työtä!

Kivu-järven toinen ranta kuuluu Ruandalle ja toinen Kongolle. Gomassa ollessaan Marjo näkee järven yli Kigalin valot ja poikkeaakin aina silloin tällöin lyhyillä lomilla Ruandan puolella. Kongoon verrattuna Ruanda on leppoisa lomakohde, joka tarjoaa tauon avustustyöstä. Sivuhuomiona muuten Kivu-järvestä, siinäkin, trooppisen alueen makean veden järvenä, on tietysti bilhartsiaa, mutta useimmat, myös länsimaalaiset, uivat kauniissa järvessä. Ehkä vähän samalla logiikalla kuin pitkään Afrikassa oleskelevat eivät tapaa syödä malarialääkkeitä vaan ottavat riskin malariasta, sillä lääkkeissäkin on pitkään syötynä riskinsä. Bilhartsiaanhan on olemassa lääke, vaikka lyhyellä vierailullamme Malawi-järvellä päätimme jättää riskin ottamatta.

Kongo on yksi Afrikan (ja maailman) korruptoituneimpia maita, Afrikassa sitä pahempia tapauksia ovat vain Etelä-Sudan, Somalia, Libya ja Päiväntasaajan Guinea. Kirja tarjoaa tästä käytännönläheisen esimerkin matkailijalle:

Kongon raja-asemalla on pieni koppi, jossa aggressiiviset valkotakkiset maiset tarkastivat, että tulijoilla on kaikki rokotukset kunnossa. Jos näin ei sattunut olemaan, he päivittelivät suurieleisesti, mitkä kauheita seurauksia tällä voisi olla, kuten poliisikuulustelu, pidätys tai maastakarkoitus. Sitten rouvat ehdottivat mahdollisuutta lahjoa heidät muutamalla kymmenellä dollarilla. Vaihtoehtoma raja-aseman naiset kaivoivat jääkaapista esiin rokotteita, jotka he halusivat pistää suoraan paikan päällä olkapäähän. Tämä oli hyvin epäilyttävää, sillä rokotteet tulee pitää kylmässä ja raja-asemalla oli säännöllisesti sähkökatkoksia. Tarkastus tehtiin vaan ulkomaalaisille.

Kaasujärvi

Tiesitkö muuten, että Kivujärvi on yksi maailman kolmesta kaasujärvestä. Muut kaksi järveä, Nyos- ja Monounjärvi, sijaitsevat Kamerunissa. Kivu-järveltä on rakennettu putki, joka siirtää kaasun 300 metrin syvyydestä 13 km päähän Ruandan puolelle, jonne Wärtsilä on rakentanut kaasua hyödyntävän voimalaitoksen.
Metaani ja hiilidioksidi järven pohjassa muodostavat myös ison riskin – jos kaasu vapautuisi tulivuorenpurkauksen tai maanjäristyksen seurauksena myrkylliset kaasut voisivat uhata miljoonia ihmisiä alueella. Metaanin hyödyntäminen vähentää tätä riskiä vähitellen. Kamerunissa Nyos-järvellä 1986 tapahtuneessa kaasuräjähdyksessä kuoli lähes 2000 ihmistä ja tuplasti tuo määrä karjaa.

Voisivatko kongolaiset auttaa itseään

Gomaan asetuttuaan Marjokin päätyy luonnollisesti, näinhän monissa maissa on tapana ulkomaisten työntekijöiden yhteydessä, ihan merkittäväksi paikalliseksi työnantajaksi, sillä taloon tarvitaan vartijoita, useampia useampaan vuoroon, kodinhoitaja ja puutarhuri, minimissään. Työntekijöistä muodostuikin Marjan kongolainen perhe ja välillä hän pyrki vaikuttamaan myös perheen ja perheenjäsentensä perheiden tilanteeseen.

Ruokahuollosta esimerkki:

Kerran heitin kaalinsiemeniä puutarhaan, ja muutamassa viikossa ne olivat kehittyneet täysikokoisiksi kaaleiksi ilman mitään työtä ja vaivannäköä. Tuntuu hassulta, että näin hedelmällisen maaperän ihmiset kärsivät pahasta ruokapulasta ja aliravitsemuksesta. Oma ruokatuotanto puuttuu Itä-Kongossa lähes täysin, ja tuotteet tuotiin Kongon naapurimaista tai kauempaakin.

Kirja on antoisa kuvaus elämästä Kongosta, mutta toki se tarjoaa myös näkökulmia kehitysapuun. Yllättäen, ainakin minulle, näkökulmat ovat usein kriittisiä ja sellaisina hyvinkin linjassa omien näkemysteni kanssa.

Kongossa pohdin usein, oliko meillä ylipäätään edes samat tavoitteet kuin kongolaisilla, sillä niin monissa asioissa katsoimme maailmaa kovin eri tavoin. Meidän näkemyksemme kehityksestä tai onnellisesta elämästä ei aina ollut sama kuin kongolaisilla. Valitettavasti kehitysapu perustuu edelleen vahvasti omien näkemyksiemme myymiseen autettaville. Kansainvälinen yhteisö tarjoaa köyhille maille standardimaailmankuvaa, joka ei huomio afrikkalaisia sosiaalisia tai kulttuurisia tapoja.

Valkoinen pelastaja on jatkumoa siirtomaa-ajalle ja monessa yhteydessä kannattaisikin ehkä miettiä, että halusiko paikallinen yhteisö paikalle auttajaa (tai vapaaehtoistyöntekijää) ja oliko hänestä apua vai pikemminkin haittaa. Ehkä tätä asetelmaa nykyisin sentään jo jossain määrin on herätty kritisoimaankin. Muistelen, että esimerkiksi kun johonkin Suomessa televisiossa toteutettiin varainkeräyskampanjaan liittyen, oli lähetetty toimittaja ja kuvaaja jonnekin kohdealueelle, niin joku sentään huomasi olla kriittinen sen suhteen, että olisivatko paikalliset toimittajat ja muut resurssit voineet hoitaa asian yhtä hyvin tai paremminkin.

Epäonnistuneita projekteja

Kirja tarjoaa myös useampiakin esimerkkejä siitä miten jonnekin päin Kongoa (tai laajemminkin Afrikkaa) on rakennettu jotain, vaikka pieni tehdas, mutta ylläpitorahoituksen ja -osaamisen puutteessa se on muutaman vuoden kuluessa jäänyt käyttämättömäksi. Toisaalta kirja tarjoaa myös onnistuneen esimerkin: Yhteistyössä alueen vanhempien kanssa rakennettiin Tendelaan uusi koulu. Vanhemmat olivat itse keränneet osan rahoistaan ja tämän omistajuuden takia oli todennäköisestä, että he tulisivat myös pitämään huolta koulusta.

Mutta järjestöt haluavat projekteja, joilla on alku ja loppu. Työntekijät, siis avustusjärjestöjen työntekijät, eivät jaksa elää kriisialueilla vuosikausia, joten henkilöt vaihtuvat ja osaaminen häipyy, Avustusjärjestöjen kannattaa myös hakeutua tuoreisiin kriiseihin, sillä niistä saa näkyvyyttä ja rahoitusta. Kongon kriisi on niin vanha, ettei se enää jaksa kiinnostaa juuri ketään.

Ehkä ei pitäisikään, ehkä kongolaisten pitäisi nousta omille jaloilleen? Useampi vuosikymmen avustusten kohteena on kuitenkin ehkä asettanut roolit jo pysyviksi, on avustajia ja on avustettavia. Edelliset ovat kongolaisittain kovapalkkaisia länsimaalaisia, jälkimmäiset kongolaisia.

Olin itse asiassa yllättynyt, että kirja ei päättynyt esiteltyään lukuisia kehitysapuun liittyviä epäonnistumisia ja haasteita jotenkin positiiviseen loppunousuun, että tästä kaikesta huolimatta tätä työtä kannattaa jatkaa. Kirjan lopussa pohditaan enemmän kehitysapuun liittyvää korruptiota ja tilannetta, jossa avustusjärjestöt toteuttavat esimerkiksi kouluja, vaikka itse asiassa niiden rakentaminen kuuluisi valtiolle. Toteamus siitä, että hätäapu on paikallaan, mutta sen pitää olla lyhytkestoista, tuntuu järkevältä.

Jos humanitaarinen kriisi kestää 30 vuotta kuten Kongon tapauksessa, on syytä kysyä, onko tässä mitään järkeä tai mikä on mennyt vikaan? Lapset kasvavat maailmassa, jossa heidän näköisensä ihmiset ovat autettavia, ja auttajat puhuvat eri kieltä ja tulevat jostain kaukaa maastoautoineen.

Lopulta kirjan kirjoittaja palaa Suomeen ja työskentelee nykyisin (kirjan mukaan) opetushallituksessa. Sitä ennen hän ehtii vielä nauttimaan näkymistä Nyiragongo-tulivuoren huipulla Virungan kansallispuistossa. Näkymät tulivuorelta ovat taianomaiset. Kongo oli vaihtumassa Suomeen ja kohta sen jälkeen Keski-Afrikan tasavaltaan.

Halutessasi voit lukea Länsiväylä-lehdestä vielä toisenkin arvion kirjasta ennen siihen tarttumista. Kirjan Tulivuorikaupunki Kongossa alkuun voit myös tutustua tästä.