Vuoden 2026 kesämatkallamme Afrikkaan vietimme kolme päivää Komoreilla, Grande Comoren saarella. Yhden päivän käytimme tutustuen Komorien pääkaupunkiin Moroniin ja läheiseen Ikonin kylään, joka on ehdolla Unescon maailmanperintökohteeksikin. Yhtenä päivänä teimme päiväretken saaren pohjoisosiin ja yhden päivän lähinnä pidimme sadetta Villa Saifoudinessa, jossa asuimme Moronin keskustassa. Tällä kertaa emme oikein voineet harmitella sadepäivääkään, sillä olimme jo sitä ennen ymmärtäneet miten vähissä vesivarastot saarella ovat ja päivän mittaan ymmärsimme miten tyytyväisiä saarelaiset sateesta ovat.
Viime vuosina myös Komorien saaristo on kärsinyt sään ääri-ilmiöistä. Erityisen vaikea tilanne oli Ranskaan kuuluvalla Mayottella pari vuotta sitten, jolloin poikkeuksellinen kuivuus johti vakavaan vesikriisiin. Hanavesi oli käytettävissä vain ajoittain, ja Ranska joutui kuljettamaan saarelle miljoonia litroja pullovettä Reunionilta sekä järjestämään vedenjakelua armeijan voimin.
Komorit ja Mayotte
Useimmilla suomalaisilla saattaa olla ainakin arvaus siitä, missä Seychellit, Mauritius ja Reunion sijaitsevat, kaikki Afrikan itäpuolella Intian valtameressä. Komoreista harvempi on kuullut, sillä mikään tämän saariryhmän saarista ei ainakaan vielä ole kovin tunnettu matkakohteena.
Komorien saaristo sijaitsee Mosambikin kanaalissa Madagaskarin ja Afrikan mantereen välissä. Neljä pääsaarta ovat: Grande Comore, Anjouan, Moheli ja Mayotte. Kaikki kuuluivat pitkään Ranskalle, mutta 1974 järjestetyssä kansanäänestyksessä Grande Comore, Anjouan ja Moheli kannattivat itsenäisyyttä. Mayotten enemmistö sen sijaan halusi säilyttää yhteyden Ranskaan. Seuraavana vuonna kolme saarta muodostivat itsenäisen Komorien liittovaltion, mutta Mayotte jäi Ranskalle. Ratkaisu on edelleen kiistanalainen: Komorit pitää Mayottea osana omaa aluettaan, kun taas Ranska katsoo saaren kuuluvan pysyvästi itseensä, ja vuodesta 2011 lähtien Mayotte on ollut täysivaltainen Ranskan merentakainen departementti. Aika monessa Ranskan merentakaisessa departementissa olemme käyneetkin, muttemme Mayottella.
Ranskalaisuutensa myötä Mayotte taitaa olla monelta osin samanlainen kuin Reunion, jolla vierailimme muutama vuosi sitten. Reunion erottui selvästi naapurisaarista Mauritiuksesta ja Seychelleistä, valuuttana euro, puhelimet kytkeytyvät eurooppalaiseen verkkoon ja saaren infra oli hyvässä kunnossa. Itsenäisen Komorien saarilla elämä on afrikkalaisempaa: infrastruktuuri on paikoin heikko, sähkökatkot ovat tavallisia ja vedestä ja vierailumme aikana myös polttoaineesta on pulaa. Saarten välinen elintasoero näkyy kuulemma myös muuttoliikkeessä – monet komorilaiset pyrkivät Mayottelle paremman toimeentulon toivossa, vaikka merimatka (70 kilometriä) on vaarallinen.
Grande Comore ja Moheli
Me kävimme vain Grande Comorella, vaikka juuri Moheliä pidetään usein koko saariston kiinnostavimpana luontokohteena. Mohelin ympärillä on merikansallispuisto, jossa voi nähdä merikilpikonnia, delfiinejä ja valaita ja snorklata vielä melko koskemattomilla koralliriutoilla. Moronista on kuitenkin matkaa Mohelin saarelle meriteitse 2-3 tuntia suuntaansa suotuisissa olosuhteissakin tai lentäen ½ tuntia. Lentoja ei välttämättä ole edes joka päivä, joten emme ryhtyneet tähän – siirtymiä kun Nairobi – Moroni – Nairobi – Bujumbura – Nairobi -reitillä oli muutenkin riittävästi.
Grande Comore puolestaan on tuliperäinen ja vähän karu saari. Sen ehkä suosituin luontokohde on Karthalan 2300 metriä korkea aktiivinen tulivuori, mutta kraatterille pääseminen edellyttää vähintään noin kahden tunnin patikointia suuntaansa, menomatka tietysti ylämäkeen, joten ei kiitos tälle osalla Grande Comorea. Meidän päiväretkemme suuntautui saaren pohjoisrannikon valkohiekkaisille rannoille Mitsamioulin kylän lähellä ja Lac Salelle, suolaiselle kraatterijärvelle.
Hormuzin salmen sulku vaikuttaa täälläkin
Retkemme alkoi Moronista, kunhan automme, kuljettajamme ja oppaamme olivat selvinneet aamun haasteista: liikenneruuhkasta ja saarta vaivaavasta polttoainepulasta. Liikenneruuhkakin johtui pitkälti polttoainepulasta, sillä kapeat kadut olivat entistä kapeampia kun autot seisoivat niiden reunoilla pitkissä jonoissa odotellen toiveikkaasti polttoainekuljetusta jonottamalleen huoltoasemalle. Polttoainepula puolestaan johtuu kevään ja kesän akuutisti tilanteesta Hormuzin salmella, mutta pitkäkestoisemmin siitä, että saarella ei ole varmuusvarastoja eikä valtiolla oikein valuuttaa polttoaineen ostamiseen. Lopulta automme saapui, joskaan se ei ollut ihan retkikuvauksemme mukainen vaan vähän jo parhaat päivänsä nähnyt perustaksi. Tilavaan maastoautoon ei oltu saatu polttoainetta, joten hyvästi ilmastointi ja kylmät juomat jääkaapissa. Taksin tankki oli kuitenkin täynnä polttoainetta, joten pääsimme sentään matkaan!
Moronista Mitsamioulin rannoille
Tiet Grande Comoren saarella eivät ole ihan priimaa, ei edes tie lentokentän ja Moronin keskustan välillä, mitä olimme jo vähän ihmetelleet saarelle tullessamme. Mutta kunhan tyytyy pienempiin ajonopeuksiin, niin kyllähän sitäkin ajaa. Matkamme pohjoiseen kulki sekin lentokentän ohi, eli samaa tietä kuljettiin kun saarelle tullessamme. Lentokentän jälkeen tie ei kuitenkaan enää ollut ruuhkainen.
Ensimmäinen varsinainen pysähdyksemme oli Mitsamioulin kylässä, jossa rantauduimme parillekin rannalle. Uidakin olisi varmaan voinut, mutta tyydyimme kävelemään rannan tuntumassa. Rannat olivat valkohiekkaisia ja yllättävän puhtaita Moronin katujen jälkeen – luultavasti siksi, että niitä käytettiin todella vähän. Turisteja ei juuri ole ja paikalliset ehtivät rannoille vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.
Turistien vähyyttä selittää ainakin osittain palveluiden puuttuminen, eli näillä Grande Comoren rannoilla ei ole resortteja, ei hotelleja eikä ravintoloitakaan. No ehkä olisi, jos olisi turisteja, mutta kumman pitäisi tulla ensin :-) Yhden rakenteilla olevan hotellin näimme aidan takaa ja yhden vanhan lomakylän, jossa muutama bungalow oli paikallisten vierailijoiden käytössä. Ainoa tapaamamme rannalla ehkä joskus työskentelevä kaupustelija kysyi kohteliaasti, että jos hän hakee kassinsa, niin tuletteko tutustumaan hänen tuotteisiinsa. Ei hennottu kieltäytyäkään. Lopulta useimmat tuotteista olivat jotain öljyjä, joita emme oikein olisi voineen pulloissa kuljettaa matkassamme, joten kaupat jäivät tekemättä. No, olisihan sitä tietysti voinut ostaa pullon ja jättää sen Moroniin.
Minusta rantojen kauneinta antia olivat rannoilla lepäävät kymmenet kapeat kalastusveneet, joiden sivuille oli kiinnitetty yksi tai kaksi pitkää tukikelluketta. Tällaiset outrigger-veneet ovat Intian valtameren saarilla yleisiä, sillä tukikelluke vakauttaa muuten kapean veneen.
Baobabpuita
Ennen retkeämme, jonka yksityiskohdista matkanjärjestäjämme Kamelimatkat oli sopinut paikallisoppaan kanssa, selailin netistä kuvauksia Mitsamioulin seudusta. Yhdessä niistä törmäsin ravintolaan nimeltä Le Trou du Prophete. Saattoi se myös olla kraatterijärvi eikä ravintola tai sekä järvi että että ravintola. Ravintolan kuvauksessa mainittiin sen lähellä kasvava valtava baobabpuu. Ehdotin oppaallemme, että poikkeaisimmeko siellä, jos vaikka ravintolassa voisi nauttia lounaantapaisen, mutta Mitsamiouliin päästyämme hän totesi, ettei ravintolaa enää ollut – eikä kuulemma sitä kuuluisaa baobabpuutakaan. Mene ja tiedä. Hän lupasi kuitenkin näyttää meille muutaman muun komean baobabin.
Baobabeja näimme Afrikassa ensimmäisen kerran kiertäessämme Tansaniaa. Näitä usein valtavan kokoisia ja pullomaisista rungoistaan tunnettuja puita kutsutaan myös elämän puiksi, sillä ne voivat varastoida runkoonsa suuria määriä vettä selvitäkseen pitkistä kuivista kausista. Kuivan kauden ajaksi ne pudottavat lehtensä ja näyttävät lähes kuolleilta, vaikka ovatkin täysin elossa. Baobabit voivat elää yli tuhannen vuoden ikäisiksi, ja vanhimmat niistä olivat kasvamassa jo kauan ennen kuin eurooppalaiset saapuivat Afrikkaan. Komoreilla baobabeja kasvaa siellä täällä, mutta erityisesti naapurisaari Madagaskar on niistä kuuluisa. Yksi Madagaskarin tunnetuimpia nähtävyyksiäkin on kuuluisa Baobabien kuja.
Lac Salen suolajärvi
Mitsamioulista matkamme jatkui Lac Salen suolajärvelle. Karttasovelluksemme mukaan matkaa oli alle 10 kilometriä, mutta taisimme taittaa sitä melkein tunnin, sillä lyhyen alkumatkan jälkeen tie muuttui suomalaisen mökkitien kaltaiseksi, mutta huonommin ylläpidetyksi, eli taitava nuori kuljettajamme joutui tosissaan etsimään kuoppien välistä mahdollista ajoväylää metri metriltä. Kyselimme jo paikallisoppaaltamme, että tiesikö hän tien olevan tässä kunnossa ja hän vähän vältteli kysymystä ja sanoi jonkun maininneen, että sitä olisi viime aikoina kunnostettu. No, lopulta pääsimme kuin pääsimmekin perille ja kieltämättä järvi ja sen takana sijaitseva pieni vuori muodostivat näkymän, joka oli hankalankin reitin arvoinen!
Lyhyt valokuvaus ja evästauko – olimme etukäteen saaneet ohjeet varautua päivään pienillä eväillä, sillä ravintoloita ei matkan varrella ollut – ja takaisin tien päälle. Paluumatkalla Mitsamiouliin kuljettajamme valitsi hiukan eri reitin järveltä lähtiessämme ja vaikka tie oli paikoitellen, jos mahdollista, vieläkin huonommassa kunnossa, niin se oli sen verran lyhyempi, että matka taittui nopeammin. Myöhemmin illalla hotellille palatessamme muistimme kuljettajaammekin reilulla tipillä – hyvin ansaittu tippi, etenkin Mitsamiouli – Lac Sale -tieosuuden jälkeen!
Siellä täällä matkan varrella pidimme pieniä jaloittelu- ja kuvaustaukoja. Paikassa kuin paikassa oli vähintään muutama vuohi, joita saattoi yrittää kuvata. Toki kumpuileva maastokin oli ihan kaunista. Kohta ohitimmekin jälleen Prince Said Ibrahimin kansainvälisen lentokentän. Muutaman kilometrin mittaiset tankkausjonot olivat edelleen paikoillaan, mutta me pääsimme niiden ohi takaisin Moroniin. Päivän päätteeksi söimme illallisen jo tutuksi tulleessa Le New Selectissä ja katselimme vielä auringon laskevan Intian valtameren ylle – hieno päätös päivälle, joka näytti meille Grande Comorea myös pääkaupungin ulkopuolella.
