Kesäteatterin julisteen päälle on vedetty punaisella muistutus – kesän viimeisen näytökset.
Elokuun puolivälissä kesä on sesonkina ohi, vaikka kesäisiä päiviä saattaisi vielä riittääkin.

Linnan juhlat Kailon saaren, siis Muumimaailman, kesäteatterissa, Emma-teatterissa, kestäisi kyllä hiukan syksyäkin (viimeinen esitys on jo tulevana perjantaina 19.8.).
Ison teatterin tilat ovat suojassa katon alla ja Linnan juhlat -aiheena olisi vielä ajankohtaisempi taas muutaman kuukauden päästä.
Kultarannassakin on vielä lippu ylhäällä, ihan oikeakin presidenttipari on paikkakunnalla, muttei sentään ainakaan tänä lauantaina katsomossa. (Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, että ovatko he esityksen nähneet!)

Asetumme paikoillemme, vilkaisen käsiohjelmaa ja jään ihmettelemään lyhyttä näyttelijälistaa ja jokaisen nimen perässä olevaa pitkää roolilistaa.
Tunnustan, en ole juurikaan ottanut etukäteen näytelmästä selvää, mutta toisaalta niinhän sen kokee aidoimmin, ilman ennakkokäsityksiä, vai mitä?

Nimilistaa ja roolitusta ei kuitenkaan kauaa ehdi miettiä, sillä vauhdikas näytelmä vyöryy päälle, kaikkien lukuisine rooleineen. Neljä näyttelijää muuntuvat hetkessä tarjoilijasta presidentin vaimoksi ja etikettimestarista muotisuunnittelijaksi.
Tässä on jotain samaa kuin Helsingin kaupunginteatterin legendaarisessa Kiviä taskussa -esityksessä, joka taitaa olla edelleen ohjelmistossa, vaikka siitä kuin me sen näimme on varmasti yli kymmenen vuotta!
Tämä esitys on muuten Turun Kaupunginteatterin tuottama, eli mitenkään harrastelijateatteria väheksymättä, niin täällä ovat ammattilaiset asialla.

Kohtaukset seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä kun ne oikeasti tapahtuisivat: odotellaan kutsuja, mietitään pukuja, valmistellaan tarjoiluja, kätellään, syödään, tanssitaan ja jatketaan vielä jatkoille.

Kesäteatterin tapaan kaikki on kepeää ja hauskaa. Vai onko?

Kutsuista kilpaileminen televisiovisailussa ei ihan kolahtanut. Ehkä siksi, etteivät televisiovisailut muutenkaan ole meidän juttumme. Kunniamerkkien käyttöä käsittelevä lyhyt osio meni mielestäni turhaan vähän alapäähuumorin puolelle.
Tavallisen kansalaisen huomionhakuinen pukuvalinta ja myöhemmät ongelmat puvun kanssa lakkasivat myös jossain vaiheessa olemasta hauskoja: ainakin minun sympaniani alkoivat olla tavallisen Sanna Jokisen puolella ja nyt tuntui siltä, että näytelmä pilkkaa häntä ja muita tavallisia kansalaisia.

Linnan kutsua alussa erityisesti norkoileva baritoni ja hänen yrityksensä päästä linnaan ilman kutsua jäi vähän irralliseksi – kokonaisuus olisi toiminut ilmankin näitä episodeja.

Mutta toki, tällaisessa sikermässä kohtauksia kaikki eivät voi pitää kaikesta ja minäkin pidin monesta kohtauksesta.

Miska Kaukosen toteuttama muotisuunnittelija oli vaan niin ihana!

Linda Wiklund ja Juha-Pekka Mikkola presidenttiparina tekivät loistavaa työtä.
Eniten pidin keskustelusta veteraanien kanssa, joka meni melkein käsikirjoituksen mukaan käyttäen vain sovittuja muutamaa sanaa ja keskustelu oli silti koko ajan melkein järkevää! Tämä oli hauska!

Verbaalista iloittelua oli myös linnan tarjoilijan (Linda Wiklund) milloin milläkin kielellä käymissä keskusteluissa, yhtenä kielenä politiikka ja kivat pienet heitot Ikeasta löytyneestä poikaystävästä, joka on tämän kielen hänelle opettanut.

Myös kaikkien elossa olevien presidenttien kuvaussessio oli hyvä, hahmot ja jutustelu olivat juuri sopivan kliseisiä.

Mutta parasta olivat säännöllisen väliajoin toistuva sanailu presidenttiparin kesken kylpyhuoneessa, aamutakeissa. Tämä oli niin hauska kurkistus presidenttiparin yksityiselämään, että illan jo pimetessä, Kailon saarelta pois päin kävellessämme, Kultarantaan päin katsellen piti miettiä, että mistähän siellä tänään, kylpyhuoneessa, keskustellaan 🙂

Ennen esitystä Etkoilla oli Mamman keittiössä tarjolla ruokaa ja juomaa.
Ruoka noutopöydästä ei ollut huonoa, muttei erityisen hohdokastakaan : nimi Linnan juhlien Etkot -nimi olisi melkein velvoittanut johonkin juhlallisempaan.
Kuulemma ruokailu ennen teatteria on ollut jossain määrin ryhmien suosiossa, mutta ainakaan nyt elokuisena lauantaina kovin moni ei tätä vaihtoehtoa ollut valinnut. Toisaalta Naantalin rannassa on paljon muitakin ruokailuvaihtoehtoja, joten ehkä kilpailu on liian kovaa.

Väliaikatarjoilu ison katsomon liepeillä sujui monesta kojusta jouhevasti. Ei ole kerran tai kaksi, jolloin teatterissa ehkä jo harkitsemamme viinilasillisen jätämme jonojen vuoksi juomatta – täällä ei tarvinnut.

(Teatterin ja Etkot tarjosi Emma-teatteri. Kuvat näytelmästä Otto-Ville Väätäinen.)