Tänään on jo viimeinen iltamme Tadzikistanissa. Aloittelin tätä juttua Kjuhandin keskustan hienossa kahvilassa, jossa olimme ainoat asiakkaat ainakin vielä alkuillasta. Tarjoilijat eivät puhu englantia, mutta jostain ilmestyi herrrasmies, joka kääntää englannista/englantiin. Hinnoilla ei ole meille mitään väliä, sillä suomalaisella hintatasolla täällä ei mikään maksa mitään: kakunpala 50 senttiä, cappuccino 50 senttiä ja sitä rataa. Tai no, punaviinilasi kaupungin ykköshotellissa maksoi kyllä melkein vitosen, euroissa!
Olemme olleet täällä neljä päivää, pari Dushanbessa ja nyt Khujandissa, maan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Olemme nähneet ja tavanneetkin paljon iloisia ihmisiä – onhan kevät ja Nauryz-juhla ja maahan on tullut turistejakin, kokonaista 8 kappaletta. Ihmiset pukeutuvat hienosti, silkki ja paljetit kiiltävät ja kaupunkien puistot kukkivat niin oikeita kukkia kuin Nauryz-juhlan koristeita.
Olemme nähneet maan hustoriassa vaikuttaneiden suurmiesten ja runoilijoiden patsaita ja vielä jäljelle jääneitä Leninin patsaita, mutta olemme myös nähneet autonkuljettajamme kodin ja perheen ja pari lehmää.
Laaksoissa on jo kevät, mutta vuorilla talvi.
Dushanbesta Khujandiin matkatessamme nousimme välillä melkein 3000 metriin. Tienvarsikuppiloiden, niiden harvojen, ruoka on tarkoitettu rekkakuskeille ja koostuu lihasta ja leivästä. Kaupunkien ravintoloissa valikoima on laajempi – salaattikaan ei ole tuntematon käsite. Ja kakunpalakin löytyy jälkiruuaksi.
Sulattelen vielä tätä maata ja palaan siihen blogijuttujen muodossa vasta myöhemmin, mutta päivittäin Facebook-sivuillamme julkaisemamme pienet tarinat ja kuvakokoelmat ovat katsottavissa tästä, myös ilman Facebook-tunnuksia:
Huomenna matka jatkuu Uzbekistaniin.