Keskellä Gambia-jokea on pienen pieni saari, jolla on ainakin kolme nimeä: Kunta Kinteh Island, Roots Island ja James Island. Kunta Kinteh Island on nimistä uusin ja nyt jo gambialaisten sille antama. Roots Island viittaa Alex Haleyn kuuluisaan kirjaan Roots, Juuret, josta 70-luvulla tehtiin myös televisiosarja, jonka mekin kohtuullisen hyvin muistimme. 70-luvun lopulla televisiosarjoja katsottiin televisiosta, siihen aikaan kun jaksot näytettiin, eli tämäkin sarja yhdisti kansakuntaa, Suomeakin, siten, että samaan aikaan joka viikko kaikki katsoivat samaa ohjelmaa, jota saatettiin seuraavana päivänä kommentoida koulussa tai työpaikalla. Juuret ei tainnut saavuttaa ihan samanlaista suosiota kuin Peyton Place, mutta vähän samaa ilmiötä siinä kyllä oli!
Alex Haleyn sukututkimus, joka johdatti hänet Juffurehin kylään Gambia-joen rannalle, oli ehkä joltain osin vähän suurpiirteistä. Ehkei Kunta Kinteä ihan oikeasti ollut olemassa ja tuskin ainakaan nykyisin hänen sukunsa yhdeksännen sukupolven edustajat hänen jälkeensä eivät oikeasti ole sukua kenellekään, mutta tarina on hyvä ja Juffureh ottaa siitä kaiken irti. Eikä siinä mitään, jos tarina yhden henkilön kohdalta ei kaikissa yksityiskohdissaan olekaan tosi, niin orjakauppa on totta. Myös täällä, Gambia-joella.
Täältä, Gambia-joen rannan kylistä, ihmiset päätyivät orjiksi sotavankeina, kidnappauksen uhreina tai jossain tapauksissa heidät myytiin orjiksi vaikka velkojensa takia tai rangaistuksena tehdystä rikoksesta. Jokirannan ”varastoista” seuraavaan kuljetukseen tarkoitetut uhrit vietiin joen keskellä olevalle pienelle saarelle pimeisiin selleihin viikoiksi ennen kuljetusta ajatuksena heikentää heitä niin fyysisesti kuin henkisesti, jotta he eivät laivamatkalla nousisi kapinaan.
Juffureh ja Albreda
Vierailimme ensin Kunta Kinten talossa (tosin näitä saattoi olla useampiakin, sillä paikalla oli turisteja enemmänkin ja mielestämme osa ohjattiin naapuritaloon), jossa esiteltiin juuri Kunta Kinten historiaa ja saimme tavata hänen ”jälkeläisiään”. No, saimme ainakin tavata paikallisia. Rannalla Lam’s Toursin oppaan pariksi tuli paikallinen opas: mukava nuori mies, joka kertoi miten kymmenen kyläläistä on koulutettu paikallisoppaiksi ja sen myötä he ja heidän perheensä pystyvät edelleen asumaan täällä, ei tarvitse muuttaa Banjuliin tai Serekundaan.
Seuraavaksi oli vuorossa rannan museo ja muistomerkit. Viimeistään tässä kohtaa Beninissä käyneet, kuten me, tunnistivat tarinan samaksi kuin Beninin Ouidahissa. Mutta tietysti se oli samanlainen, sillä Senegal ja Gambia olivat siinä missä Benin ja sen naapurivaltiot Länsi-Afrikan ”kultakaivoksia”, mitä orjiin tuli. Museo kertoo hyvin orjakaupan tarinan, kuten Unescon maailmanperintökohteen museolta sopiikin odottaa. Myös Alex Haley ja kirja Roots on saanut ansaitsemansa paikan museossa.
Kunta Kinteh -saari
Museosta matka jatkui saarelle. Pitkät puiset veneet selvisivät lyhyestä matkasta pienessä aallokossakin ja hetken päästä rantaudumme saarelle, joka ehkä ensimmäiseksi teki vaikutuksen pienuudellaan. Aikoinaan saari on kuitenkin ilmeisesti ollut vähän suurempi, sillä eroosio syö sitä koko ajan siten, että kohta saaresta on ehkä jäljellä vain linnoituksen rauniot. Kuuntelimme tarinaa orjalaivoista ja elinoloista tällä pienellä saarella vuosisatoja sitten. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että ruoka, tietysti, ja vesi, tuotiin saarelle rannan kylistä, sillä tässä kohtaa Gambia-joki on murtovettä, eli sen verran suolaista, ettei sitä voi käyttää juomavetenä. Ihan alkulähteillään, kaukana täältä, joen suulta, vesi on makeaa.
Fort Bullen
Saariretken jälkeen palasimme Barraan ja kävimme vielä katsomassa Gambia-joen suulla olevan Fort Bullenin linnoituksen. Kun orjakaupan lopettamisesta oli jo sovittu, britit valvoivat joen liikennettä linnoitukselta käsin ja pyrkivät varmistamaan, että ohikulkevissa laivoissa ei kuljetettu orjia. Juffurehissa ja Kunta Kinteh -saarella vierailevista turisteista ei kovin moni taida käydä linnoituksella, vaikka sekin on osa Unescon maailmanperintökohdetta, joka koostuu:
- CFAO (Compagnie Française d’Afrique Occidentale) -rakennuksesta Albredan rannalla – tällä rannalla ovat olleet kaikki niin portugalilaiset, ranskalaiset, kuin viimeisimpinä englantilaiset
- linnoituksesta
- saaresta
- Maurel Fréres -rakennuksesta, eli museosta
- portugalilaisen kappelin jäännöksistä Albredassa, kuulemma yksi Gambian vanhimmista rakennuksista
- San Domingon orja-aseman raunioista ja
- kuudesta vanhasta tykistä, jotka nyttemmin on sijoitettu Banjuliin.
Pölyistä tietä pitkin tai laivalla pitkästyen
Retkiä Kunta Kintehin saarelle järjestetään ainakin kahdella eri tavalla. Toisessa versiossa Albredaan asti kuljetaan autolla, toisessa Banjulista lähtevällä laivalla. Me teimme ensimmäisen version Lam’s Tourin kanssa, Tjäreborgin, jopa suomenkielisellä oppaalla, myymä versio toteutettiin laivalla. Retkien hinnoissa ei juuri eroa ollut, Tjäreborgin myymä versio oli 10% kalliimpi, ilmeisesti heidän provisionsa retken ”standardihinnan” päälle.
Meidän versiomme hyvänä puolena oli, että olimme liikkeellä oppaan ja kuljettajan kanssa kahdestaan, siis ilman isoa ryhmää. Huonoina puolina oli, että jouduimme mennen tullen taas kerran ylittämään Gambia-joen Banjulin ja Barran välillä kulkevilla lautoilla. Lauttamatkat olivat Fathalan retkellä ensimmäisen kerran koettuina mielenkiintoisen afrikkalainen kokemus, mutta toisella kertaa ylitykset odotuksineen olivat jo vähän tylsiä. Toisaalta laivamatka Banjulista Albredaankin kestää kuulemma 2,5 tuntia suuntaansa. Laivaversiossa, isolla ryhmällä, kuljetukset Kunta Kintehin saarelle näytettiin kuitenkin toteutettavan pienissä ryhmissä samaisilla veneillä, joilla me matkasimme sinne Albredasta, sillä iso laiva ei pysty rantautumaan saaren pieneen laituriin.
Automatka Barrasta Albredaan oli muuten kokemus sekin – pääosaa tiestä tuskin Euroopassa kutsuttaisiin tieksi. Automatka kesti suuntaansa melkein tunnin ja oli melkoista rynkytystä paikoitellen. Punainen pöly lensi avoimessa safariautossa ja illalla matkan jälkeen melkein kaikki käyttämämme vaatteet siirtyivät suoraan pyykkipussiin ja vesi suihkun lattialla värjäytyi sekin ensin oranssinpunertavaksi.
Tuo orjakaupan historia on kyllä aivan järkyttävä ja ne orjien määrät ovat aivan käsittämättömän suuria.
Kiitos kommentista! Näinhän se on – ja vähän näissä orjamuseoissa vieraillessa on pientä vastakkainasettelun makua länsimaiset turistit, osa entisistä siirtomaaisäntävaltioista, vs. paikalliset. Joku kommentti oppaalta oli, että kun jossain dokumenteissä jonkun sodan tai muun kahakan uhreja oli dokumentoitu, niin niillä tarkoitettiin vaan valkoisia, ei mustia. Ja lisäsi vielä, että näinhän amerikkalaiset edelleen raportoivat kun jotain tapahtuu vaikka jossain päin Lähi-itää, että näin monta amerikkalaista kuoli, muita ei lasketa … eli kyllä kaveri oli näitä miettinyt.
Sulla on kyllä aina niin kivat matkakertomukset. Näitä lukee mielellään ja aina oppii jotain uutta. Anoppi haluaisi vierailla tuolla, joten täytyy linkata tämä postaus hänelle :)
Kiitos kommentistasi!
Suosittele vaan anopillesi niin juttujamme kuin kohdetta, vinkkinä vielä, että Gambiassa kannattaa todellakin pyrkiä näkemään muutakin kuin rantaelämää.
Fort Bullen näyttää ihan vieraalta, eli ilmeisesti en sitten siellä ole käynyt. Muuten tulee jotain hämäriä muistoja mieleen. Sen muistan, että silloinkin oli näitä ”sukulaisia” näytillä.
Yritin palauttaa mieleen, miten itse tuonne aikanaan menin, mutta ei kykene enää muistamaan. Kunta Kinte ts. televisiosarja Juuret on kyllä tuttu
Kiitos Anna! Ehkä siis kävit tuolla laivaretkellä, sillä se ei poikkea Barraan, jonka sataman lähellä tuo linnoitus on.
Tämä oli jotenkin vaikea, en itsekään vieläkään ehkä oikein tiedä, että jos jostain syystä pitäisi lähteä tuonne toisen kerran, että valitsisinko laivan vai lautan + auton. Laivalla 2 x 2,5 tuntia tuntuu tylsältä, mutta 2 x 1 tunti rynkytystä ”perunapellolla” oli taas rasittavaa.
Todella mielenkiintoinen matkajuttu jälleen kerran. Kunta Kinte on tuttu Juuret -sarjasta. Täytyy myöntää, että orjien määrä on ollut uskomattoman suuri.
Kiitos kommentistasi! Orjahistoriaan tutustuminen paikan päällä on valkoisen rodun edustajalle ehkä vähän sama kuin amerikkalaisille käynti Hiroshimassa.
Orjakaupan historia ja nykytilanne on mielenkiintoinen poliittisesta, ihmisoikeuksien kuin taloudellisesta näkökulmasta, vaikka hirveetä, että nyky-yhteiskunta vielä hyväksyy orjakauppaa. Onneksi sentään ei kaikkialla, mutta monessa kolmannen maailman maassa se on ainakin näinnäisesti hyväksyttyä.
Kiitos kommentistasi! Nykytilanne lienee vähintäänkin monisärmäisempi kuin mitä tuo orjakauppa aikoinaan oli.
Vitsit selailin just teidän blogia useamman postauksen verran ja täytyy tulla toteamaan, että teette erityisen laadukasta ja hyödyllistä sisältöä! Kiitos siitä! <3 Ihana myös lukea kohteista mistä ei ole itsellään mitään hajua! :D
Iso kiitos sanoistasi Veera! Suuria yleisöjä tavoitamme ehkä harvemmin, mutta monen kohteen osalta olemme ainoita tai yksi harvoista, jotka kerromme niistä suomeksi.
Laadukas ja hyödyllinen tarkoittaa meillä faktoihin panostamista – harvemmin, jos koskaan, totean mistään kohteesta, että täällä oli kaunista, mutten kyllä yhtään tiedä mikä tämä katu/kirkko/vuori on :-)
Mielenkiintoisia tarinoita Kunta Kintestä ja orjakaupasta. Hurjaahan se on ollut. Kiva kuulla erilaisia juttuja.
Itse olen käynyt Gambiassa, mutta en tuolla. Mieleen maasta jäi erityisesti suloiset lapset paikallisessa orpokodissa. He tykkäsivät vieraista ja orpokoti sai tuloja vierailuista, joten vierailulla oli myös positiivisia vaikutuksia. Myöhemmin olen köyhiin maihin mennessäni vienyt mukanani lahjoituksia paikallisille lapsille, tai lähettänyt niitä ystävien mukana. Näin tietää ainakin avun menevän perille ilman välikäsiä. (Vähän nyt meni sivuun asiasta, mutta ehkä samalla käyttökelpoinen vinkki myös muille…)
Kiitos Arja!
Toivottavasti nuo orpokodit Gambiassa toimivat terveellä periaatteella siten, että lapset ovat oikeasti avun tarpeessa olevia orpoja ja rahat menevät oikeasti heille. Ainakin Kaakkois-Aasiassa tämä(kin) on muuttunut businekseksi, jossa lapset eivät ole orpoja ja rahat päätyvät orpokodin johtajille.
Me avustamme (luotettavan suomalaisen kautta) yhtä lasta koulumaksuissa Keniassa.
Muistan hyvin tv:sta tuon Juuret-sarjan, se oli aika järkyttävää katsottavaa. Orjuus ei kuitenkaan ole hävinnyt maailmasta, se on vain muuttanut vähän muotoaan.
Kiitos Terhi! Totta, että eri muodoissa orjuutta on edelleen, ehkä järkyttävimmillään tilanteet, joissa omat vanhemmat antavat lapsensa ihmiskauppaan.