Sattui ja tapahtui reissullamme

Palasimme eilen kotiin kolmen viikon mittaiselta reissultamme. Vielä Santa Cruz de la Sierran persoonallisesta Alfonsina -hotellista Boliviassa lähtiessämme onnittelimme itseämme, että lopulta kaikki sujui jokseenkin suunnitelmien mukaan. Kuljetuksemme lentokentälle saapui sovitusti ja sateesta huolimatta olimme lentokentällä suunnilleen suositellut kolme tuntia ennen Miamiin suuntautuvan lennon lähtöä. Sisääntsekkaus oli hiukan haastavaa, mutta oppaamme jäi vielä tulkiksemme, ja virkailija sai tälläkin kertaa lopulta syötettyä Boliviana de Aviacionin järjestelmään tiedon, että matkustamme Yhdysvaltoihin voimassa olevilla passeillamme ja vanhoissa passeissamme olevilla voimassaolevilla B-1/B-2 -viisumeillamme. Samainen haastehan oli jo Finnairilla Helsingistä lähtiessämme, joten olimme jo osanneet henkisesti varautua siihen, että check-inissä menee hetki. Matkalaukkumme, se yksi ainoa, lähti sekin Miamiin, sillä BoA:n lentomme Miamiin ja Finnairin lentomme Miamista olivat eri lipuilla ja vaihtoaikaakin oli lähes 18 tuntia.

Lentomme on peruutettu!

Seuraavat pari tuntia lojuimme sitten ihan kohtuullisella Viru Virun lentokentällä odotellen lentomme lähtöä. Koneeseen nousun piti alkaa 22:50 ja lennon lähteä 23:50 – hienoisesti myöhässä aikataulusta, mutta mitä 50 minuuttia nyt yhdellä yölennolla, joka olisi Miamissa joka tapauksessa ihan turhan aikaisin aamulla. 22:43 kaikki muuttui – lento ilmoitettiin peruutetuksi.

Portille jo tuossa vaiheessa kerääntynyt ihmisjoukko repesi! Bolivialainen – mahdollisesti amerikkalainenkaan – kansanluonne ei ilmeisesti tapaa suhtautua tällaisiin tilanteisiin ihan tyynen rauhallisesti. Osa ihmisistä alkoi huutaa kovaan ääneen ja kun lentoyhtiön henkilökunta ehti paikalle, niin he lyhyen ilmoituksen jälkeen veätytyivät järjestäytymään läheiseen käytävään lasiovien taakse, jotka he visusti lukitsivat ilmeisesti oikeasti oman turvallisuutensa takia.

Onnistuin ennen sitä lähestymään yhtä virkailijaa kysyäkseni asiasta englanniksi ja ymmärsin, että lento lähtisi aamukahdeksalta ja meille järjestettäisiin hotellimajoitus ja kuljetus hotellille/hotellilta. Ihmiset alkoivat hiukan jo rauhoituttuaan palailla Boliviaan. Maastapoistuminenhan oli tarkoittanut turvatarkastusta, tulliselvityksen tekemistä ja lähtöleimoja passiin. Palaaminen tarkoitti lähtöleimojen peruuttamista ja kestihän siinä hetki, kun täysi koneellinen (Boeing 767, arviolta 200 paikkaa) ihmisiä jonottaa maahantulotarkistukseen.
Aluksi paikalla oli hiljaiseen ilta-aikaan vain yksi virkailija, mutta onneksi heitä ilmestyi vähitellen lisää. Hotellille vievä bussikin löytyi ja lopulta taisimme olla hotellilla jo vähän yli puolen yön. Viiden tähden Sun Hotel tarjosi muuten mukavan kontrastin Alfonsina-hotelliin – Sun Hotel oli iso ja huoneiden osalta jotenkin kalsea, kuten nyt jättihotellit usein tapaa olla siinä missä Alfonsina oli todella persoonallinen! Mutta kyllä sielläkin yllättävän hyvinkin nukkui sen runsaat neljä tuntia mitä saapumisen ja aamiaisen välille jäi. Hotellin sisääntsekkauskin luonnollisesti kesti aikansa, kun paikalla oli yövuorossa vain yksi virkailija.

Aamulla uusi yritys

Aamiainen oli ilmoitettu alkavaksi 0500, mutta kun saavuimme paikalle, niin samainen yövirkailija kertoi, että kaatosateen takia se alkaakin 0530. Samasta syystä (?) bussi lähtee vasta 0600 eikä 0530. Lopulta ainakin ensimmäinen bussi lähti kuitenkin jo 0545 ja olimme lentokentällä noin kuudelta, kuten kai pitikin. Haasteena oli lähinnä saada tästä kaikesta selvää pääosin espanjaksi :-)

Kentällä mietimme sitten hetken, että mistä kohtaa prosessia nyt aloitamme, mutta järkeilimme, että koska meillä jo on boardarit, niin tämä lienee käsimatkatavara -case ja kävelimme onnistuneesti turvatarkastukseen. Tulliselvityksen skippasimme kun huomasimme, että niin muutkin tekivät, ja lähtöleimat passiin onnistuivat nekin kohtuu nopeasti. Sitten taas vaan odottamaan portin läheisyyteen. Tässä vaiheessa aloimme jo taas uskoa, että eiköhän tässä iltapäiväksi vielä Miamiin päästä – yöllä emme ihan tienneet mitä tilanteesta ajatella. Vielä yksi härdelli – virkailija ilmestyi käsissään uudet boardit kaikille, uuden lennon numero oli 766:n sijaan 3766. Boardareita jaettiin huutamalla nimiä ääneen, mutta onneksi joku nuori nainen, taisi olla amerikkalainen, nappasi osan nipusta ja alkoi auttamaan hommassa. Häneltä mekin lopulta saimme omamme.

Lento olikin sitten jokseenkin ajallaan ja BoA:n vanha Boeing 767 oli positiivinen yllätys, sillä meillä, pitkilläkin ihmisillä, tilaa edellisen penkin selkänojaan perusturistissakin jäi yli 10 senttiä siinä missä Finnairilla hyvä jos pari senttiä. Viihdejärjestelmiä ei ollut, mutta jos pitää valita, niin mieluummin sentit kuin leffat tai lentoinfo!

Biltmore-hotellin uima-allas jäi kokematta

Miamin kolmannelle päivälle suunnittelemamme ohjelma muuttui kuitenkin tämän takia siten, että päivä Biltmore -hotellin uima-altaalla peruuntui ja jäimme oleilemaan Miamin kentälle odottelemaan Finnairin koneen check-inin aukeamista. Aikaa kaupungille olisi kuitenkin ollut vain muutamaa tunteja, joten ei mielestämme kannattanut. Ensi kerralla sitten varataan vaikka ihan majoituksin Biltmoresta! Tällä kertaa olimme varanneet vain päivän uima-altaalla.

Finnairin lento Helsinkiin olikin sitten jo onnistuneen tapahtumaköyhä – mitä nyt, taas kerran, lähipenkkiriveille, osui muutama melko äänekkäästi ja melko taajaan itkevä lapsi.

Aika vähän kohdallemme on lentojen peruuntumisia sittenkään osunut, vaikka useita vuosia ennen matkailun koronataukoa lentoja per vuosi tapasi olla yli 30. Kauan kauan sitten Kanarialta palatessamme näin kävi kerran, mutta silloinkin korvaava lento taisi löytyä jo ennen aluksi ehdotettua yöpymistä Las Palmasissa. Joskus lähes yhtä kauan sitten Finnairin lento New Yorkista peruutettiin, mutta silloin business-luokan matkustajat reititettiin muiden yhtiöiden koneilla, meidät Lontoon kautta Helsinkiin noin saman tien.

Lennon peruuntuminen sai minut miettimään – aikaahan oli :-) – mitä muita pienempiä juttuja kolmen viikon matkallamme oli sattunut, ja olihan niitä.

Matkalaukku jäi matkasta

Miamista lensimme Iguassun putouksille reittiä Miami – Sao Paulo – Foz de Iguassu. Miamista lähdettäessä lentokenttävirkailija kertoi laittavansa ruumalaukkumme suoraan Foz de Iguassulle. No hyvä, kuullostaa helpolta, vaikka vaihtoaikaa Sao Paulossa olikin useampi tunti. Emme sitten osanneet ajatella – emmekä kysyä – sen tarkemmin, että miten laukun siirtyminen kansainväliseltä lennolle kotimaan lennolle tapahtuu.

Vasta Foz de Iguassun lentokentällä oli pakko alkaa tuota kuviota miettimään siinä vaiheessa kun laukussa ollut Airtag kertoi olevansa edelleen Sao Paulossa. Kun teimme laukusta katoamisilmoitusta, niin virkailija taisi ensimmäiseksi kysyä, että olimmeko käyneet tullissa Sao Paolossa. No ei oltu, kun Miamissa sen enempää asiassa neuvomatta kerrottiin laukun tulevan Foz de Iguassulle. Lisäksi tietysti tapauksemme heittäytyi heti alkuun hiukan monimutkaisemmaksi sikäli, että ensimmäinen lentomme oli American Airlinesin, mutta Brasilian sisäinen lento oli GOL Linhas Aerias -yhtiön operoima, joten virkailija totesi heti, että tapauksen selvittäminen pitää aloittaa American Airlinesin kanssa.

Tähän kahden toimijan ongelmaan törmäsin sitten itsekin kun illalla yritin selvitellä tilannetta AA:n chat-palvelussa, jossa tovin keskusteltuani sain ohjeen ottaa yhteyttä GOLiin, joka siis hetki sitten oli puhunut, että AA:n pitää tehdä jotain … just joo. Kerroimme tilanteestamme myös Hotel das Catarataksen vastaanotossa, joka käänsi sen concierge -tiskille ja hekin taisivat soitella laukkumme perään.

Pyykki-ilta

Onneksi olimme, tapamme mukaan, varautuneet pakkaamalla jonkin verran vaatteita ja alusvaatteita myös käsimatkatavaroihin, joten niillä ja heti aloitetulla pienellä pyykkäysoperaatiolla arvelimme pärjäävämme muutaman päivän. Välillä nämä ”varautumiset” ovat jo tuntuneet vähän turhilta, kun mitään ei ole sattunut, mutta nyt sitten kerran osui kohdalle. Tästä huolimatta olin kyllä hetkittäin hiukan epätoivoinen, että mitä jos laukku katoaa kokonaan. Toisaalta matkaamme on vielä lähes 2 viikkoa jäljellä ja toisaalta muutamat vaatekappaleet laukussa olivat kyllä ihan lemppareitani, joita en olisi halunnut menettää.

Lopulta seuraavana päivänä, palattuamme aamukierrokseltamme Brasilian puolen putouksilta, saimme heiltä tiedon, että laukku olisi tulossa tänään samalla lennolla, jolla me tulimme edellisenä päivänä – ja niin se sitten tulikin! Onneksi!

Chikungunya-vaara Asuncionissa

Todettakoon heti aluksi, että tämän tiimoilta meille ei tapahtunut mitään. Tai ainakaan emme tiedä siitä, vieläkään.
Meidät Iguassun putouksilta Asuncioniin noutanut kuljettaja/oppaamme kuitenkin muistutti meitä noin ensi työkseen, että heillä on Asuncionissa, siis Paraguayn pääkaupungissa, meneillään joku vähän isompikin Chikungunya -epidemia ja sen takia on tärkeää, että käytämme aina ulkona hyönteismyrkkyä ja mieluiten pitkälahkeisia ja -hihaisia vaatteita. Hyttyset, jotka kantavat virusta, ovat toisin kuin malariaa kantavat hyttyset, kuulemma aktiivisia myös päiväsaikaan, joten suojautuminen vain illalla ja yöllä ei riitä.

Lueskelin sitten tästä yllätyksenä tulleesta vaarasta edes vähän netistä ja löysin tosiaan vahvistuksen sille, että ongelma on Asuncionissa olemassa ja ainakin jonkinlaisen käsityksen siitä, että jos vaikka taudin saisikin, niin tuskin se kuolemaksi olisi. Inhottava tietysti etenkin kesken matkaa.

No, onneksi oli hyttysmyrkyt matkassa ja muutama pitkähihainen paitakin.

Inhottavinta oli kun toisen päivän aamuna toista pohjettani kutitti vähän inhottavasti ja kun sitten käänsin lahdetta ylöspäin, niin huomasin pohkeessa juuri hyttysenpistoa muistuttavan punaisen paukaman paikassa, joka ulkona oli mielestäni koko ajan ollut suojassa. No, hienoisesta harmituksesta huolimatta tuota kutisevaa paukamaa lukuunottamatta muita oireita ei ilmaantunut, eli ilmeisesti selvisimme tästä(kin).

Melkein tuhoutuneet housut

Seuraava sattumus osui kohdalle La Pazissa. Oppaamme ehdotti lounaan korvaamista paikallisilla mehevillä piirakoilla, saltenaksilla. Kävimmekin sitten ostamassa niitä pussillisen, mutta päätimme nauttia ne autossa matkalla seuraavaan kohteeseen. Oli kyllä ollut puhetta, että piirakat ovat meheviä ja kun nyt hain niistä kuvaa, niin ensimmäiseksi vastaan tulleessa jutussa muistutetaan ”The trick to eating a salteña without making a mess is to take a bite out of one end and drink all the juice before devouring the rest.”
Mutta eipä tuo käväissyt sitten autossa mielessä ja ensimmäisen puraisun jälkeen piirakan oranssi mehukkuus oli useampana raitana valkoisten housujeni toisella lahkeella!
Kiroilin sitten piirakat ja päätöksen syödä ne autossa. Liottelin hiukan tahroja pullovedelläkin, ajatuksena, että jos niistä edes osan saisi tuoreeltaan pois, niin housut voisivat vielä pelastua. Kierrosta jatkaessamme pyysin myös opastamme auttamaan minua ostamaan pullollisen klooria, onneksi sana ”bleach” oli hänelle tuttu, ja löytyihän sitä, paikallista Kloriinia, sitten jonkun pienen kaupan varastoista, kun sitä oikealla espanjalaisella nimellä osasi pyytää. Hotellilla sitten liotin ja pesin housujen tahrautunutta lahjetta useampaan kertaan ja lopputulos oli kuin olikin niin valkoinen, että muutaman oranssiin vivahtavan raidan saattoi nähdä vaan kirkkaimmassa auringonvalossa.
Eli taas, loppu hyvin, kaikki hyvin!

Pidän valkoisista housuista kesäisin ja lämpimässä siinä missä mustista talvisin ja samainen melkein tuhoutuminen on tapahtunut sen takia kerran ennenkin, muistaakseni Bakussa. Silloin turvauduin hotellin pikapesulapalveluun sillä seurauksella, että odottelin jännittyneenä, että saapuvatko housut ennen lähtöämme vai ei, sillä pikalupauksesta huolimatta aikataulu venyi sen verran, että sain ne lopulta, hätyyttelemällä,  kai vasta noin tuntia ennen lähtöämme. Mutta senkin kertaiset housut pelastuivat, siitä huolimatta, että niille kahvilassa kaatui kupillisen verran kahvia!

Korkeanpaikan leirillä

Ennen La Pazia (3625 m), El Altoa (4150 m) ja Copacabanaa Titicaca-järvellä (3840 m) olen yöpynyt korkeimmalla Perun Cuscossa (3400 m). Cuscossa kärsin päänsärystä, joka oikeastaan loppui vain kun poistuimme sieltä tai kävimme sieltä päiväretkellä Machu Picchulla (2430 m).

Olin siis varautunut vähintäänkin hentoon oloon. Saavuimme La Paziin lentämällä Asuncionista, siis suoraan melkein merenpinnan tasolta korkeuksiin – huonoin mahdollinen vaihtoehto. La Pazin lentokenttä sijaitsee El Altossa, siis vielä korkeammalla kuin La Paz. Koneesta lentokentälle kävellessämme totesimme maan keinuvan, ensimmäinen oire selvästikin. Ensimmäinen ilta sujui kuitenkin ihan hyvin, istuimmehan vaan autossa, asetuimme hotellihuoneeseen ja kävimme lähiravintolassa illallisella ja ihan pienellä kierroksella läheisellä Plaza Mayorilla. Mutta näinhän sen pitikin olla, vuoristotaudin oireet ilmenevät 6-12 tunnin kuluessa korkeaan ilmanalaan saapumisen jälkeen. Yöllä se sitten iski, päänsärky. Emme tällä kertaa olleet varautuneet lääkityksellä (asetatsoliamidi), sillä aikaisemmin sitä kokeiltuani olin todennut, että sen sivuvaikutukset ovat todellisia. Parasetamolia oli kuitenkin matkassa ja sitä kuluikin sitten yön mittaan – minulla, Lasse ei kärsinyt päänsärystä, mutta haukkoi kyllä välillä henkeään. Hotellihuoneessamme olisi kyllä ollut tarjolla ”minibaarityyliin” myös Sorojchi-pillereitä, jotka nekin ovat periaatteessa ”vain” särkylääkkeitä, mutta mm. Boliviassa niitä suositellaan vuoristosairauden oireisiin ja niitä on yleisesti myynnissä.

Seuraavaan puoleen päivään mennessä päänsärky oli jo helpottanut ja poislukien sitä, että portaiden nousu vaikka La Pazin kaapelivaunuasemilla hengästytti, ongelma tuntui poistuneen/vähentyneen. Seuraava yökin meni hyvin.

Paheniko vuoristotauti?

Seuraavana aamuna lähdimme Titicaca-järvelle ja yövyimme pienessä Copacabanan kylässä. Hotellimme oli luultavasti matkamme persoonallisin, vaikka useimmat hotellimme olivatkin putiikkihotelleina kukin omanlaisensa. La Cupula -hotellin huoneemme oli kuin porealtaalla upgreidattu versio mongolialaisesta jurtasta. Ainoa ongelma oli, että huone oli kylmä. Illan mittaan lämmitimme sitä hiukan huoneessa olevalla pienellä kaminalla ja parilla huoneessa olevalla pienen terassilämmittimen tyyppisellä lämmittimellä, jotka jätimme päälle myös yöksi. Improvisoidut yöasut päälle ja kaikkien peittojen alle ja uskoimme selviävämme yöstä.

Aamulla iski kuitenkin seuraava ongelma – toinen silmäni tuntui muurautuneen osittain umpeen.
Tilanteessa, jossa olimme lähinnä olleet huolisssamme vuoristotaudista, luonteva ajatus oli, että tämäkin on nyt lisäoire siitä ja ajatus siitä, että tilanne olisi pahentumassa huolestutti. Isla del Solilla olimme myös rasittaneet itseämme ihan kohtuullisesti, sillä useampikin saaren kohteista tarkoitti portaita ja lisää portaita. Vuoristotaudin tiimoilta yksi ohje on myös välttää fyysistä rasitusta.

Koska matkamme tämä osuus oli Aventuran järjestämä, otimme jo yhteyttä heidän 24/7 -päivystykseensä ja onneksi pääsimmekin keskustelemaan heidän Annapurna -retkiä vetäneen oppaan kanssa, joka onnistui vakuuttamaan minut siitä, että kyse ei ole vuoristotaudista. Luultavammin jonkun hyönteisen puremasta. Pari parasetamolia lisää aamiaisen lisäksi ja olimme valmiina jatkamaan suunnitelman mukaisesti, vaikka ensimmäinen ajatus olikin yrittää aikaistaa siirtymistämme Santa Cruz de la Sierraan (400 m). Silmäkin toipui jo puoleen päivään mennessä lähes ennalleen.

Muuta pientä

Tuossa ehkä olivatkin jo edes vähän isommat sattumukset tällä matkallamme.

Näihin nähden nämä seuraavat jutut olivatkin jo aika pieniä:

• Mukanamme oli tapamme mukaan jonkin verran käteistä, tällä kertaa dollareina ja euroina, lähinnä oppaiden tippeihin, jossain määrin aterioihin. Käteisen lisäksi mukanamme oli tietysti useampi luottokortti, mutta siinä missä luottokortteja kuljetimme koko ajan mukanamme, rahat olimme turvallisuuden maksimoimiseksi (?) hajauttaneet useampaan säilytyspaikkaan eri laukuissa/repussa. Tästä seurasi muutamaan kertaan hetkellinen paniikki, että missä kaikkialla ne nyt olivatkaan – mutta aina kaikki kätköt lopulta löytyivät :-)
• Risteilyllä emme tajunneet, että matkalla Key Westistä Labadeehen puhelimemme kytkeytyivät välillä myös Kuuban verkkoon. Puhelimessani oli data roaming päällä, sillä olin ostanut Yhdysvaltoja varten Elisan Reissunetin ja sen tiimoilta kytkenyt sen päälle ja unohtanut sitten kytkeä sen pois. Saa sitten nähdä seuraavalla puhelinlaskulla, että miten tässä kävi – paljonko puhelimeni ehti aamuyöstä askartelemaan. Jamaikallakin puhelimeni kävi, mutta siinä vaiheessa olin jo saanut roamingin kytkettyä pois päältä.

Muuta ei sitten enää tulekaan mieleen.
Olimme – lieviä vuoristotaudin oireita lukuunottamatta – terveitä koko matkan ajan, mikä tärkeintä. Kaikki toteutui suunnitellusti tuota paluumatkan yhden lennon n. 8 tunnin viivästymistä lukuunottamatta. Meiltä ei varastettu mitään eikä tavaroita muutenkaan hävinnyt tai mainittavassa määrin rikkoutunut.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Olemme myös iloisia siitä, että yhdistelmä omatoimista matkailua, risteily Grandeur of the Seas -laivalla ja Aventuran järjestämä Etelä-Amerikan osuus toteutui taitekohdissaan onnistuneesti. Risteilyltä myöhästyminen olisi ollut haaste, joskin ehkä olisimme päässeet kyytiin vielä Key Westissä, jos emme olisi ehtineet laivaan Miamissa. Jos risteily ei jostain käsittämättömästä syystä olisi palannut suunnilleen aikataulussa Miamiin, olisi pitänyt miettiä miten pääsemme Aventuran järjestämälle osuudelle myöhästyneinä. Ja tietysti lopuksi, jos toiseksi viimeinen lentomme Miamiin olisi myöhästynyt yli 14 tuntia noin 8 tunnin sijaan, niin miten olisi käynyt Finnairin pisteillä ostamamme Miami – Helsinki paluulentomme.