Pakistanin matkamme tavoitteena oli käydä Pakistanissa. Erityisen mielenkiinnon kohteena meillä oli lähinnä rajaseremonia Pakistanin ja Intian rajalla Wagahin kylässä ja ehkä jonkinlainen mielikuva pääkaupunki Islamabadista ja miksei Lahorestakin. Travellerin tämä matka ei poikennut Karachissa, mutta toisaalta osa tuttavistamme suosittelikin sen ohittamista.
Matkaohjelmassa oli myös maininta kalashien värikkäästä festivaalista Bumburetin laaksossa. Emme ihan erityisesti kiinnittäneet siihen aluksi huomiota, sillä emmehän enää matkan valittuamme voineet vaikuttaa sen sisältöön. Matkan edetessä aloimme kuitenkin ymmärtää, että minkälaisen ponnistuksen takana nämä festivaalit osaltamme ovat – kirjoitinkin jo yli 10 tunnin ajomatkasta suuntaansa. Jos olisimme paneutuneet asiaan kunnolla ja olisimme voineet valita, niin ehkemme olisi valinneet yhdeksi kohteeksi näitä festivaaleja.
Kalashin laakso ja kalashit
Kalashin laaksossa ja kalashien festivaaleissa oli mielestäni vähän samaa kuin siinä, että Suomeen tulevat turistit lähtevät pikaisesti Helsinkiä nähtyään Lappiin nähdäkseen poroja, saamelaisia ja ehkä revontuliakin. Olimme siis päätyneet Pakistanin ”Lappiin”. Porojen virkaa toimittavat Chitralin lähistöllä näkemämme kierteissarvikauriit ja lapinpukuja kalashien värikkäät asut. Revontulia ei ollut, mutta tuntureiden tilalla ihan kelvolliset vuoristomaisemat.
Chilam Joshi -festivaali on yksi kalashien jopa kolmesta vuosittaisesta festivaalista, kevätfestivaali. Syksyllä tarjolla olisi ollut Uchau-festivaali ja talvipäivän seisauksen aikaan Chawmos-festivaali. Onneksi emme olleet Pakistanissa joulukuussa ja päätyneet tekemään tuota pitkää ajomatkaa talvikeleillä! No, ehkä olisin sitten jo turvautunut Pakistan International Airwaysin tunnin lentoon Islamabadista Chitraliin.
Kalashin kolmessa laaksossa, Bumburet, Rumbur ja Biriu, asuu yksi Pakistanin alueen ei-muslimivähemmistöistä. Arviolta noin 4000 kalashia harvoittavat omantyylistä hindulaista suuntaustaan. Kalashin laaksosta on myös käytetty nimeä ”Kafiristan”, joka tarkoittaa ei-uskovien maata, sillä animismia tai hindulaisuutta ei muslimienemmistöissä Pakistanissa lasketa uskonnoksi. Vähemmistöt täälläkin ovat tietysti uhattuina ja osa laaksojen asukkaista onkin kääntynyt (tai pakkokäännytetty) islamin uskoon. Elinkeinoina laaksoissa on maatalous ja paimentolaisuus, eli maissia, vehnää, hirssiä – ja vuohilaumoja. Vuohien uskotaan jopa olevan pyhiä, mutta se ei taida täällä estää niiden syömistä. Viljan ohella laakso tuottaa myös hedelmiä, ehkä kuitenkin pääosin omiin tarpeisiinsa.
Kodista naisten taloon
Kyläläiset sallivat, ainakin festivaalien aikaan, myös kotivierailut ja mekin poikkesimme, tosin ainakin omalta osaltani hiukan vaivaantuneena, parissakin kodissa. Perinteiset osittain kivestä, osittain puusta rakennetut talot ovat sisältä savusta mustuneita tulisijojen toimiessa ehkä enemmän savusaunojen tapaan kuin suomalaisten kesämökkien takkojen tapaan. Vaikka laakson halki virtaa joki, niin puhdas vesikään ei täällä ole jokapäiväinen ylellisyys.
Elintaso ja sen myötä koulutustaso on täällä keskimääräistä alhaisempi, vain neljännes tai viidennes lapsista käy koulua ja vain neljännes osaa lukea. Mutta koulutus on myös tuottamassa tulosta – laaksoon toivotaan lähivuosina ensimmäisiä heimon omia lääkäreitä, sillä muutama heimon jäsen on jo päässyt lääketieteelliseen korkeakouluun. Ehkä koulutustason nousun myötä joskus kylissä päästään eroon erillisistä naisten taloistakin, joissa naiset viettävät ”likaisina” kuukautisten ja synnytysten ajan. Toisaalta kuulemma ei tuo viiden päivän tauko normaalista arjesta nyt niin ankea ole, sillä sukulaiset tuovat taloon sitten päivittäin ruuan valmiina!
Kevätfestivaalit
Monipäiväistä Chilam Joshi -festivaalia vietetään kevään kunniaksi. Ihmiset kokoontuvat tanssimaan rumpujen tahdissa etenkin naiset värikkäissä asuissaan. Puvut saattavat olla käytössä muinakin aikoina, mutta upeat päälaitteet eivät kestäisi arkista työtä, joten ne lienevät vain osa juhlaa. Kevään juhlimisen lomassa asukkaat rukoilevat peltojensa ja eläintensä turvallisuuden puolesta – ja tapaavat vastakkaisen sukupuolen edustajia. Kalashin alueella(kin) rakkausavioliitot ovat sallittuja ja tytöt ja pojat tapaavatkin toisiaan vaikka näillä festivaaleilla.
Festivaaleihin liittyvät tanssit tuntuivatkin enemmän alkavan spontaanisti kun niiden paikaksi valikoituneella mäellä sopiva määrä ihmisiä aikansa kuulumisia vaihettuaan asettautuivat riviin ja alkoivat rumpujen tahdissa kiertää kehää. Usein naiset muodostivat kehän ja miehet jäivät sen keskelle jatkaen ehkä keskustelujaan. Siinä missä länsimaisittain olisi saattanut odottaa erillistä esityslavaa tai edes -aluetta ja toisaalta katsomoa, niin täällä kaikki tapahtui samalla mäellä, katsojat, mekin, ulkokehällä ja osallistujat sisäkehällä. Aikatauluakaan ei näillä festivaaleilla tosiaan taida olla, tanssi vaan alkaa ja sitten taas loppuu alkaakseen kohta uudelleen.
Kerrankin tapahtuman kuvaaminen oli haastavaa siksi, että olimme koko ajan liiankin ”keskellä” sitä!
Festivaalit jatkuivat vielä parkkipaikalla, missä mm. autonkuljettajat tanssivat hienoista hiekkamyrskystä välittämättä!
Avoimet haudat maan päällä
Poikkesimme myös paikallisella hautausmaalla. Siinä missä melko äskettäin tutustuimme Pohjois-Filippiineillä sikäläisiin vähän oudompiin hautaustapoihin, joihin liittyi vainajan istuttaminen tuolissa ja hautaaminen kallionrinteeseen ripustetuissa arkuissa, niin outoja ne täkäläisetkin tavat olivat. Alunperin täällä kuulemma arkut jätettiin maan pinnalle, mutta kun viranomaiset kielsivät sen hygeniasyistä, niin nyt net haudataan juuri ja juuri maanpinnan alapuolella. Arkun päälle käännetään vainajan sänky ja saatetaanpa sängyn päälle vielä laittaa vainajan tyyny ja peittokin. Osassa hautausmaata vanhat arkut olivat avoimia ja melkein tyhjiä, mitä nyt joissakin oli edelleen vainajien luut jäljellä. Hautausmaa oli myös avattu turisteille, näitä avoimia arkkuja myöten – siellä mekin sitten kuljimme arkkujen ja luiden seassa. Hautajaiset tapaavat kuulemma olla suuria ja niissä myös kymmenet vuohet menettävät henkensä, päätyvät siis pitoruuaksi – ei siis ihan halpaa vainajan omaisille, mutta perinteiden pitää toki jatkua.
Kansainväliset vieraat ovat uutisoinnin arvoisia
Pakistanin valtio tukee Kalashin laakson festivaaleja ja festivaaleista uutisoitiin monessakin Pakistanin mediassa. Muutamat ryhmästämme päätyivät jopa Pakistanin televisioon kertomaan mielipiteensä näistä värikkäistä juhlista (ja me loputkin vilahdamme uutiskuvassa). Alla olevan videon esikatselukuvassa paikallisoppaamme Noman.
Yhdessä lehtijutussa puolestaan valiteltiin sitä, että Pakistanin poliittisen tilanteen takia festivaaleilla kävi tänä vuonna aikaisempaa vähemmän ihmisiä.
Chilam Joshi festival in Chitral sees low turnout of tourists this year
Pakistanin isot kansalliset lehdet kuten The Nation ja The Azb antoi tilaa mielipiteillemme koskien mm. alueen tiestön kuntoa.
Kieltämättä varsin oudoilta kuulostavat nuo hautaustavat näin suomalaisten näkökulmasta. Taas pakko viitata Nepaliin, jossa kuolleet poltettiin ihmisten katsellessa. Tapahtuma oli varsin seremoniallinen ja piti sisällään tanssia ym. Varsin mieleenpainuva kokemus. Kyllähän tuo Kalashin laakso ja kalashien festivaalit varsin ison työn takana selvästi olivat, mutta toisaalta, kuulostivat kyllä mielenkiintoisilta.
Kiitos Mikko! Jokin uskomushan tuossa on takana ja jos/kun ajattelet maailmasta niin, niin sitten tuokin on varmasti mielestäsi ihan normaalia. Turistille ehkä ei …
Sinänsä värikästä katseltavaa, mutta sittenkin kiinnostaisi enemmän se tavallinen arki kuin jokin erityinen juhlapyhä. Ymmärrän siis hyvin ajatuksesi siitä, että tuon festivaalin olisi voinut jättää väliinkin ja ihan vain, no, Pakistania. Varsinkin kun tuo oli niin tuskaisen taipaleen takana.
En tiedä mikä siinä on, mutta hautausmaita on mielenkiintoista käydä ulkomailla katsomassa. Niitä on niin monenlaisia. Viimeksi kävin Jeddassa, ihan luvan kanssa, islamilaisella hautausmaalla. Kuvauksen kielsivät eriksen, mutta vesipullon antoivat lähtiessä mukaan. Toistaiseksi mielenkiintoisin oli Tongalla, missä vainajien luut aina välillä kaivetaan uudelleen ylös ja asetellaan nätisti takaisin. Olikohan se nyt niin, että minun selkäkipuni voi johtua siitä, että isoäidin luut ovat menneet huonoon asentoon siellä haudassa, jolloin asia sitten ratkeaa kaivamalla hauta auki…
Kiitos Daniel! Tosissamme kyllä Islamabadissa vähän harkitsimme tuon retken jättämistä väliin, sillä tuoltahan palattiin vielä hetkeksi Islamabadiin samaan hotelliin, josta sitten lähdettiin paluumatkalle. Mutta toisaalta Fear of Missing out ”jotain”, josta emme silloin tarkkaan tienneet, sai meidät kuitenkin lähtemään – ja sitten matkan varrella kävi kyllä mielessä kun opas jokaisella tarkastuspisteellä kaivoi esiin listan matkustajista ja välillä kirjoitettiin nimiä ja passinnumeroita listoihin, että olisiko ryhmälle tullut sittenkin ongelmia, jos olisimme siitä livenneet. Miten se nyt oli, että kun leikkiin lähtee, niin se pitää kestää :-)
Varsin mielenkiintoista että pääsitte näkemään ei-muslimien pyhää kevätjuhlaa varsinkin jos maa on muuten ei-muslimeja vastaan hieman epäsuotuisa. Pääsette myös lehtiin ja uutisiin ja ikäänkuin promositte tätä tapahtumaa vaikkakin enemmän tieinfran kunnostusta kaivaten. Minulla olisi tuonne samaiseen kylään tarkoitus matkustaa pohjoisen suunnalta sekä jatkaa sieltä Lowari Passin yli – ei siis Lowari tunnelia pitkin, etelään. Sanotaan että tie on (jälleen kerran) yksi maailman vaarallisimmista.
Kiitos Jani! Vielä mielenkiintoisempaa ehkä, että Pakistanin ao. viranomaiset tai turismia edistävät tahot todella halusivat meidän käyvän siellä, eli matkamme ajankohta oli käsittääkseni määräytynyt tuon festivaalin ajankohdan mukaan.
Onpa vähän erilaiset festarit mihin suomessa on totuttu :D Ja jännä tuo naisten talo, mihin siirrytään likaisina. Joka tapauksessa ollut varmasti varsin mielenkiintoinen ja erikoinen kokemus kokonaisuudessaan!
Kiitos Elina! Jotain yhteistä kai näissäkin oli länsimaisiin festareihin vaikka siinä mielessä, että yhtenä ideana oli luoda tapaamismahdollisuuksia seudun nuorisolle.