Okavangon suistossa on luultavasti satoja telttaleirejä. Me päädyimme viettämään aikaa kahdessa erilaisessa leirissä. Leirimme valikoituivat niin Okavangon suistossa aikaisemmin käyneen ystävämme kokemuksista kuin käyttämämme matkatoimiston (Aventura) suosituksista. Vietimme kaksi yötä Camp Xakanaxassa ja kaksi yötä Camp Okavangossa.
Useimmat Okavangon suiston lukuisista safarilodgeista ovat saavutettavissa vain lentokoneella. Moremin riistansuojelualueelle pääsee perille autollakin, jos välttämättä haluaa – aikaa matkaan Maun kaupungista tosin voi mennä teiden kunnosta riippuen jopa 5 tuntia. Me valitsimme lennon: matka pienkoneella kestää parilla pompullakin alle tunnin. Pomput tulevat siitä, että samalla suunnalla olevat leirit saatetaan ketjuttaa siten, että sama pieni kone (tyypillisesti Cessna 208) jättää ja poimii ihmisiä useammasta samalla suunnalla olevasta leiristä. Pienissä leireissä on kerrallaan ehkä tyypillisesti parikymmentä ihmistä ja kun kaikki ovat liikkeellä omilla aikatauluillaan kuhunkin leiriin ehkä tulee päivittäin muutamia ihmisiä ja vastaavasti lähtee muutamia. Pienkoneet tekevät matkaa Okavangon suiston yllä edestakaisin aamusta iltaan.
Impaloita kiitoradalla?
Varsinaisia lentokenttiä alueella ei ole kuin alueen keskuskaupungissa, Maunissa. Leirien yhteydessä on vain ruohottuneita kiitoratoja, joiden laidalla päivystää tyypillisesti yksi auto, joka ajelee tarvittaessa kiitoradalla hätistämässä eläimiä pois siltä. Viiden lyhyen lentovälin kokemuksellamme tätä oikeasti sattuu – yksi nousu keskeytyi kun radalla oli impaloita. Toisella yrityksellä päästiin sitten jo ilmaan. Kiitoradan reunalla koneen luo rullataan sen laskeuduttua käsin pienet portaat saapuvia ja lähteviä matkustajia varten. Koneiden moottoreita ei välilaskujen aikana sammuteta Turvatarkastuksia ei ole Maunin jälkeen, siellä se tosin olikin tarkka.
Okavangon suiston yllä
Maunista lähdettyämme allamme avautui keltaisen ja kuivan näköinen tasanko, jota riittää silmän kantamattomiin. Olimme liikkeellä marraskuussa ja tänä vuonna vettä oli kuulemma ollut tavallista vähemmän. Lentäessämme pohjoiseen maisema allamme käy vihreämmäksi, täällä sitä vielä riittää, vettä. Okavangon suisto Botswanassa on 33 000 hehtaarin laajuinen harvinainen sisämaan suistoalue, joka saa vetensä Angolan ylängöiltä, Okavango-joki ei siis pääty mereen vaan kaikki suistoon saapuva vesi jää alueelle useammaksi kuukaudeksi ja lopulta haihtuu. Alue on mm. vaikeakulkuisuutensa takia säilynyt koskemattomana ja sen myötä sen arvo yhtenä maailman merkittävimpinä luontokohteina on vaan noussut. Suistoalue onkin Unescon maailmanperintökohde.
Ennen reissuamme fiilistelin Afrikan safarikohteita ja näin reissun jälkeen uskallan väittää, että Okavangon suisto todellakin ehdottomasti kuuluu tälle listalle,
Tammi-helmikuussa, siis kesällä, Angolan ylängöillä sataa. Seuraavien noin neljän kuukauden aikana (maalis-kesäkuussa) vedet valuvat Okavangon suistoalueelle, jossa veden pinta nousee. Veden määrä saavuttaa huippunsa kesä-elokuussa, Botswanan kuivassa talvessa, jolloin muualla ei juuri vettä ole. Tällöin eläimet tulevat suistoalueelle kilometrien päästä. Vähitellen vedet sitten taas haihtuvat iltapäivälämpötilojen noustessa 40 asteeseen ja kuivan kauden jälkeen kierros alkaa alusta.
Viiden tähden majoitus
Okavangon suisto ei ole safarikohteena edullisin. Saavutettavuus monilta osin vain pienkoneilla yhdistettynä luksustason majoitustelttoihin pitää hintatason korkealla. Ehkä tarkoituksella, ehkä Botswana ei halua riskeerata alueen ekosysteemiä kovin suurilla vierailijamäärillä. Me asuimme kahdessa erilaisessa leirissä, joista Camp Xakanaxa oli ensimmäinen. Edellisestä safaristamme Afrikassa oli jo muutamia vuosia ja yllätyin ainakin Okavangon alueen telttojen tasosta. Kaikista mahdollisista mukavuuksista vain ilmastointi ja jääkaapit taisivat puuttua. Sähköä oli saatavilla ympäri vuorokauden eikä vain muutamia tunteja alkuillasta kuten joskus aikoinaan Serengetissä. Ilmastoinnin virkaa toimittivat hyvin toimivat kattotuulettimet. Kylpyhuoneet olivat mahtavan kokoisia ja majoituksen hintaan kuului myös pyykkien pesu.
Täysihoito, runsas aamiainen, buffetlounas, ruokaisa iltapäivätee ja kolmen ruokalajin illallinen kuului sekin majoituksen hintaan – eikä asia tietysti toisin olisi voinut ollakaan, sillä kukin alueen leireistä on oma kokonaisuutensa ja mitään vaihtoehtoja oman leirin ravintolalle ei ole. Myös kaikki juomat kuuluivat hintaan ja ruoka-aikojen välillä täydennystä saattoi itse hakea isoista jääkaapeista – alkoholijuomatt mukaan lukien, jos niistä olisi helteestä huolimatta sattunut pitämään.
Camp Xakanaxan majoitushinnat olivat marraskuussa 2023 tasoa 1500 euroa per yö (kahdelta). Heinäkuusta lokakuuhun on kallein sesonki ja silloin hinta nousee lähellä 2 000 euroa. Hintaan sisältyy kaikki muu paitsi lennot Maun – Camp Xakanaxa – Maun ja tipit. Majoitushinta sisältää myös aktiviteetit, eli safariajot tai venesafarit aamuin illoin.
Safariajoja autolla ja veneellä
Saavuimme leiriin iltapäivällä – lennettyämme aamupäivällä Maserusta Johannesburgin kautta Mauniin. Maunissa safarilentoja hoitava yritys otti meidät – kuten kaikki muutkin samalla lennolla saapuneet – huomaansa ja itse kukin sai tiedon oman jatkolentonsa lähdöstä. He ottivat myös matkatavaramme huomaansa. Matkatavaroiden osalta on hyvä huomata, että isot laukut eivät mahdu pieniin koneisiin ja kuten yleensäkin safareilla, oli kyse sitten safariautoista tai pienlentokoneista, niin matkalaukun sijaan kannattaa valita pehmeä kassi. Matkatavaroiden yhteispaino, siis ruumaan menevä laukku ja kaikki käsimatkatavarat on 20 kg per nuppi. Meillä oli yhteisesti yksi vähän yli 10 kilon kassi, yksi kova lentolaukku (< 8 kg), yksi reppu (ehkä 4 kg) ja kummallakin vielä käsilaukkutyyppinen pikkulaukku. Ilman tietokonetta ja ”oikeaa” kameraa olisimme selvinneet varmaan käsimatkatavaroillakin parin viikon reissusta, mutta safarimatkalla emme halunneet tinkiä kamerasta.
Laskeuduttuamme Camp Xakanaxan kiitoradalle matka jatkui yllätykseksemme välittömästi iltasafarilla. Ensin kiitoradan äärellä nautittu iltapäivätee ja sitten jo matkaan. Järkevää tietysti sikäli, että kiitoradalta oli leiriin matkaa ja jos olisimme käyneet leirissä kääntymässä, niin olisi jo kohta ollut pimeä.
Iltasafari olikin vauhdikas johdanto alueen eläimistöön. Muutamassa tunnissa näimme leijonia, leopardin, puhveleita, elefantteja ja virtahepoja. Täällä kutsuvat tuota Big Fiveksi, jossain muualla korvaavat virtahevon sarvikuonolla, joka on tällä alueella äärimmäisen harvinainen. Iltasafarilla emme kovin paljoa lintujen kohdalla pysähtyneet, mutta asia korjaantui hetimmiten aamusafarilla seuraavana päivänä.
Moremin riistansuojelualue on sellainen Okavangon leiri, jonka ympäristössä pystyy liikkumaan safariautoilla, joten useimmiten päivän aktiviteettina olikin tosiaan safariajo – reitit ja sen myötä näkemämme eläimet vähän vaihtelivat tietysti. Yhtenä iltana tutustuimme alueen luontoon safariveneellä. Toinen kohteemme Okavangon suistossa oli Camp Okavango, jossa autoja ei ollutkaan lainkaan, joten siellä aktiviteetit olivatkin sitten mukavan erilaisia, eli kävelysafareita, veneretkiä paikallisilla mokoro-veneillä ja lisää safareita safariveneillä.
Eläinkuviin palannen vielä tulevissa jutuissa talven mittaan, mutta jonkin verran jaoimme niitä jo matkamme aikana jo Facebookin puolella. Tässä jutussa nuo Facebookin kuvakokoelmat ovat koottuna yhteen blogijuttuun:
Iltapäivän siestalta illalliselle
Päivän päätteeksi pääsimme asettumaan taloksi – matkatavaramme olivat löytäneet perille telttaamme, joita alueella on kaksitoista. Pian olikin vuorossa illallinen, jonne safarioppaamme tuli meidät noutamaan. Pimeään aikaan alueella ei saa kulkea ilman opasta, sillä alue on aidattu sähköaidoilla vain korkealta elefanttien takia – ne kun leiriin rymistäessään rikkoisivat helposti paikkoja. Mutta pienemmät eläimet, kuten vaikka leijonat ja virtahevot voivat halutessaan vapaasti liikkua myös leirin alueella. Itse asiassa leirillä olikin oma nimikkovirtaheponsa, Oscar, joka iltaisin tapasi nousta rannalta leirialueen nurmikkoa mutustelemaan! Oppaamme osoitteli taskulampullaan joskus myös polulla käärmeiden jälkiä, tästä on näköjään käärme mennyt … ehkä siis ihan hyvä, että ensimmäisenä polulla kulki joku paikallinen.
Neljä ateriaa päivässä
Marraskuiset iltapäivät Okavangon suistossa olivat helteisiä, lähes tuskaisia – lämpötila nousi useimpina päivinä 40 asteeseen. Päivän aktiviteetit ajoittuivat aamutunneille, aamusafarit tehtiin aamiaisen (6:00 – 6:30) ja lounaan (11:00 alkaen) välillä. Lounaan jälkeen vietettiin siestaa, joko auringossa, ehkä pienissä (kuumissa!) uima-altaissa välillä virkistäytyen, tai varjoisissa huoneissa kattotuulettimen yrittäessä ainakin pitää ilmaa liikkeellä. Siesta päättyi iltapäiväteehen (15:30 – 16:00), jonka jälkeen lähdettiin iltasafarille, josta palattiin sen verran aikaisin ennen illallista (20:00) alkaen, että ehti käymään suihkussa. Joinakin päivinä kävimme kyllä suihkussa siestankin aikaan, 40 asteen lämpötila vaati … jotain …
Illalliset olivat pieni ohjelmanumero vähän ehkä risteilylaivoilta kopioituun tyyliin. Ennen aterian alkua sen valmistellut tiimi esittäytyi tanssien ja laulaen ja kertoivat lopuksi illan ruokalajit ja niihin paritetut viinit. Alkuruoka tarjottiin pöytiin, pääruokavaihtoehdot olivat noutopöydässä ja jälkiruoka tarjoiltiin taas pöytiin. Viinitarjoilijat kiersivät ahkerasti pöytää illan mittaan ja vieraiden lisäksi illallisella oli joka kerta myös muutama leirin johdon edustaja ja muutama safariopas tarvittaessa ylläpitämässä keskustelua. Monet tapaamamme ihmiset olivat tulleet Botswanaan kaukaa, mm. Yhdysvalloista ja Kanadasta, mutta mukana oli myös esimerkiksi ruotsalaisia, hollantilaisia ja saksalaisia.
Hienolta näyttää Okavango myös ylhäältäpäin kuvattuna, on kyllä ainutlaauinen paikka. Taitavat tosiaan Botswanan lodget olla huipputasoa ihan koko Afrikan safarikohteiden mittapuulla. Mahtavia myös nuo molemmat virtahepokuvat!
Kiitos Mikko! Jossain yhteydessä taisin todetakin, että tämä saattoi olla viimeinen safarimme ja sellaiseksi se sopikin oikein hyvin tietyssä mielessä ainakin ”safareiden safarina”.
Jotenkin ajattelisi, että 1500 euron vuorokausihinnalla saisi sinne 40 asteen lämpöön ihan ilmastoinninkin. Miten siellä huoneessa, tai teltassa, pystyi olemaan tuossa kuumuudessa?
Toivon lisää eläinkuvia! Oscar kyllä mietityttää vähän. Eikö virtahepo ole suunnilleen Afrikan vaarallisin eläin, että jos Oscar syystä tai toisesta suuttuu, niin onko se nyt järkevää, että se tassuttelee tuolla telttaleirissä?
Kuinka monta safaripäivää teillä oli, ja tuntuiko siltä, että ne alkavat toistaa itseään liikaa? En ole luontomatkailija muutenkaan, mutta minun on vaikea kuvitella itseni pidemmälle kuin muutaman tunnin safarille, vaikka se yksi muutaman tunnin mittainen, jolla olen ollut, upea kokemus olikin.
Kiitos Daniel! Vähän tiukkaa tekikin, tottumattomalle, nuo iltapäivälämpötilat. Ilmastointi vaatisi paitsi enemmän sähköä myös erilaisia rakennuksia, nämä olivat tosiaan telttoja, eli seinät olivat hyttysverkkoa, joiden eteen yöksi vedettiin verhot, mutta kyllä ilma niiden läpi kulki verhoista huolimatta.
Oscarin suhteen taitaa olla myös niin, että vaikea sitä on estää nousemasta joesta tuossa kohtaa jos se niin päättää tehdä. Vieraat eivät pimeään aikaan saa liikkua alueella ilman paikallisia safarioppaita, jotka ehkä sitten tietävät paljonko Oscarille pitää antaa tilaa, jottei se suutu. Aidat leirien ympärillä olivat tosiaan sähköaitoja lähemmäs parin metrin korkeudessa, eli niillä pyrittiin vaan estämään norsujen tulo leirien alueelle, sillä jossain määrin telttaleirejä voinee verrata posliinikauppaaa, johon hyväntahtoistakaan norsua ei kannata päästää tallustelemaan.
Meillä oli yhteensä 4 safaripäivää, 2 safariaktiviteettia per päivä, eli teoriassa 8 safaria, joista vaan yhden, viimeisen aamun, lintsasimme. Kieltämättä muutto seuraavaan leiriin neljän safariajon jälkeen oli jo ihan tervetullut muutos – vaikka safarioppaat pyrkivätkin niistä aina tekemään erilaisia ajamalla vähän eri alueilla ja painottamalla vähän eri eläinlajeja eri kerroilla.
Ei meistäkään ihan joka talvi parin viikon safarimatkoja tekeviä matkailijoita saisi – näitäkin toki on!
Afrikan maat eivät oikein minua innostaisi – mutta safarit kyllä. Eli eiköhän Afrikan maille anneta joskus vielä mahdollisuus.
Kiitos Mari! Kannattaa kuitenkin muistaa, että Afrikka on esimerkiksi Marokko, Egypti, Kenia, Kap Verde, Etelä-Afrikka – eli Afrikka on yli 50 ERILAISTA maata :-)
Nyt vaikutti kyllä jännittävältä reissulta! Ensin pienlentokoneet (joista mahtavat näkymät ja kuvat), sitten villieläimet aivan vieressä. Minua olisi ehkä pelottanut. Mutta varmasti hyvä safarien safari, jos tämä, kuten sanoit voipi jäädä viimeiseksi.
Kiitos Raija! Helikopterit, pienet lentokoneet ja jopa vesitasot ovat nekin jo vuosien mittaan tulleet kulkuneuvoina tutuiksi. Safarit pyritään kyllä toteuttamaan turvallisesti – en kyllä edes muista uutisia tapauksissa, jossa safareilla olisi tapahtunut kohtalokkaita kohtaamisia eläinten kanssa.
Vaikuttipa mielenkiintoiselta ja jännittävältäkin reissulta! Safari kuuluu suuriin haaveisiin, sitten kun lapset ovat isompia. Oscaria en kyllä välttämättä telttani ovelle haluaisi, mieluummin turvallisemmin autosta käsin.
Kiitos Irina! Juu, sanoisinko, että alle 13-14 -vuotiaiden kanssa ei safarille oikein kannata lähteä.
Oi kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta ja eksoottiselta reissulta! En oo ikinä matkustanut pienkoneella, jotenkin ne jopa vähän pelottavat. Tuo kiitoratakin oli melko erilainen :D Mutta mitkä maisemat tuolta yläilmoista avautui, eihän tuossa erillistä helikopterilentoa enää tarvitse kun lentokoneestakin näkee noin hyvin :)
Kiitos Elina! Aika vähän sitten kuitenkaan Afrikastakaan on tullut luettua juttuja lento-onnettomuuksista näillä pienkoneilla, eli tuntuvat ne pääosin pysyvän ilmassa :-)