Ehkä tunnetuin Sri Lankan Unescon maailmanperintökohteista on Sigiriya, Leijonakallio. Minulle Sigiriya tuntui etukäteen ainakin pieneltä haasteelta. 1200 porrasta helteessä – jotain samaa tässä tuntui olevan kuin vaikka Bhutanin Tiikerinpesässä. Mutta lopulta, Sigiriyan kallion päällä, tuntuikin siltä, että tämä oli helpompi rasti kuin olin olettanutkaan!
Kuningas Kashyapa ja 500 vaimoa
Mutta ennen tarinaa kiipeämisestä aloitetaan vähän kauempaa, eli mikä Leijonakallio? Leijonakallion historia juontaa aikaan, jolloin alueen historia kietoutui Etelä-Intian kuningaskuntien historiaan ja näistä merkittävimpään singalien valtakuntaan. Sittemmin tarinaan liittyy nippu muinaisia kuninkaita kuten Ravana, Dhatusena, Kashyapa I ja Moggallana, muutamia mainitakseni. Dhatusenan ei-kuninkaallinen poika, Kashyapa I, halusi kuninkaaksi ja valloitti valtaistuimen isältään. Dhatusenan laillinen perillinen pakeni Intiaan ja palasi myöhemmin voittamaan Kashyapa I:n. Kashyapa taisi tietää, että hänen asemansa oli koko ajan uhattuna ja rakensi itselleen linnoituksen tämän mahtavan kallion päälle. Linnoitus ja sen ympäristö koristeltiin puutarhoilla, suihkulähteillä ja sen porttia vartioi valtava leijona. Kashyapa asui täällä 500 vaimonsa kanssa – ja nautti elämästään. Lopulta Moggallana palasi armeijansa kanssa ja löi velipuolensa armeijan. Kashyapa riisti henkensä – vankila ei ollut hänelle vaihtoehto. Moggallana muutti paikan pitkäksi aikaa budddhalaiseksi pyhäköksi.
Tai sitten ei – tämä on yksi versio Leijonakallioon liittyvistä tarinoista. Varsinaista historiallista dokumentaatiota tapahtumista ei ole.
Orientoitumista uima-altaalla
Sigiriya sijaitsee Sri Lankan keskiosassa – automatka Negombosta Dambullan kautta kesti lähemmäs kolme tuntia. Samoin matka Sigiriyasta Kandyyn kesti melkein kolme tuntia. Saavuimme Sigiriyaan iltapäivällä, mutta nousimme Leijonakalliolle vasta seuraavana aamuna. Leijonakalliota ympäröivä alue on jokseenkin tasaista, joten kallion huipulta näkee kauas, lähinnä viidakkoa. Tai toisinpäin, Leijonakallio näkyy kauas, vaikka hotellimme, Aliya Resort & Spa -hotellin terassille ja uima-altaalle. Vahva suositus hotellille – jo pelkästään uima-altaan ja näköalan takia!
Aamuretki Leijonakalliolle
Monet eri lähteet suosittelevat vierailua juuri aikaisin aamulla – tietysti siksi, että keskipäivälla voi olla talvikaudellakin kuumaa, kesästä puhumattakaan. Toinen vaihtoehto, etenkin jos et asu riittävän lähellä aikaista aamua ajatellen, on tietysti illalla, ennen auringonlaskua. Ilta saattaakin olla jopa aamua ruuhkaisempi aika vierailla Sigiriyassa.
Kuten useimmissa historiallisissa kohteissa Sigiriyallekin kannattaa kiivetä yhdessä paikallisen oppaan kanssa. Kohdallemme sattui sitkeänoloinen vähän vanhempi mies, joka puhui hyvää englantia kertoessaan kulloinkin näkemistämme yksityiskohdista. Kysyin retkemme loppupuolella, että montako kertaa päivässä oppaamme kiipeää ylös kalliolle ja sanoi tekevänsä sen vain kerran päivässä. Ehkä siis opaspalkkio kerran päivässä tarjoaa jo kohtuullisen tulotason. Eikä ei tuo kerran päivässäkään nyt mikään ihan kesy suoritus ole!
Sigiriyan puutarhat
Aluksi ohitamme Sigiriyan monet puutarhat ja vesialtaat. Puutarhat eivät ehkä näytä länsimaisessa mielessä puutarhoilta, mutta nämä olivat myös vesijärjestelmä. Maan alainen putkisto syötti aikoinaan myös alueen suihkulähteitä ja toivat vettä vaikka vallihautojen krokotiileille. Kalliolle vievän polun oikealla puolella puutarha ja altaat on kunnostettu, mutta vasemmalla puolella ne ovat ainakin vielä vain kumpuja nurmikolla. Vähän samaan tapaan kuin Tikalissa Guatemalassa, jossa osa vanhoista temppeleistä on kaivettu esiin, mutta alueella on edelleen myös kasvillisuuden peittämiä kumpuja, joiden alla olevat temppelit odottavat vielä esiin kaivamista.
Leijonaportti
Reittejä ylös kallion laelle on muutamia – näimme viittoja, joissa ihmiset ohjattiin suuntaan tai toiseen kellonajasta riippuen. Me kuitenkin vaan seurasimme kiltisti opastamme ja kuljimme kivisiä askelmia yhä ylöspäin. Aluksi kiipeäminen ei varsinaisesti tunnu kiipeämiseltä, sillä portaita on sittenkin melko pienissä erissä ja välitasanteilla on nähtävää tai oppaalla ainakin jotain kerrottavaa. Vasta Leijonaportilta ylös nousevat teräsportaat edustavat todellista kiipeämistä!
Tasanteella Leijonaportin edustalla kannattaakin viivähtää hetki, kerätä voimia, juoda vettä ja ihmetellä vaikka isoa kiveä, jonka herkkä tasapaino on harkittua. Vihollisen lähestyessä tuo valtava kivi olisi voitu vierittää lähestyvien joukkojen päälle tai ainakin esteeksi kulkuväylälle. Leijonaportin leijonasta on enää jäljellä vain jättiläisleijonan tassut.
1190, 1191, 1192 … 1200!
Perillä, kallion huipulla, on aikoinaan ollut kokonainen linnoitus, mutta siitä ei enää ole paljoakaan jäljellä. Tarinoiden mukaan linnoitus käsitti aikoinaan kolme kerrosta. Nyt turistit, mekin, kiipeämme kallion laella olevalle pienelle kivikasalle: nämä ovat kuulemma ne viimeiset askelmat 1190, 1191, 1192 … 1200! Täältä kaikkein korkeimmalta kohdalta laskeudumme hiukan alas ihailemaan kuninkaan uima-allasta, joka ei valitettavasti enää ole käytössä. Aika ovelaa olisikin, että kiipeämisen jälkeen voisi pulahtaa hetkeksi täällä altaaseen!
Pumppujärjestelmällä vesi on saatu ylös uima-altaaseen sentään ilman, että sitä on tarvinnut kantaa. Palvelijoilla oli riittävästi tekemistä kuninkaan ja hänen seurueeseensa kuuluvien ihmisten kantamisessa. Matkalla alas ohitammekin jonkun pienen luolan, jossa kuningas on kuulemma levännyt matkalla ylös/alas. Kantajat taisivat levätä auringonpaisteessa, jos lepäsivät.
Tämän päivän ”kuninkaalliset”, turistit, edellyttävät vieläkin tarpeettomia palveluista. Ylhäällä kallion päällä on iso roskis, johon turistit hylkäävät tyhjiä vesipullojaan. Joku muu kantaa ne sitten alas. Voisi kuvitella, ettei tyhjän vesipullon kantaminen alas olisi ihan yletön urakka, vaikka kiipeäminen olisikin vähän väsyttänyt.
Seinäpiirrokset ja peiliseinä
Kuljemme alas osittain toista kautta – ehkä reittiä, jotka kautta iltapäivällä noustaan ylös kalliolle.
Tämän varrelle jäävät kallion seinään maalatut kuvat kuningas Kashyapan vaimoista, ainakin osasta heitä. Kuvista ei saa ottaa valokuvia – paikalla on kieltoa tehostamassa vartijakin. Alueen museossa (jossa emme vierailleet) on teoksista kopioita – ja toki kuvia on jo netissä ihan riittämiin. Kuvia vastapäätä oleva seinä, peiliseinä, on tasoitettu niin tasaiseksi ja vielä kiillotettu mehiläisvahalla, että auringon paistaessa sopivasti kuvat melkein heijastuvat siihen.
Retkemme Leijonakallion huipulle ja takaisin alas kesti runsaat kaksi tuntia – ja näin jälkikäteen arvioiden oli ehdottomasti paljon kesympi retki kuin nousu Tiikerinpesälle. Se oli myös kesympi kuin noin kolme tuntia kestänyt vaelluksemme Horton Plainsissä, eli jos olet normaalikuntoinen niin Sigiriya ei ole missään tapauksessa liian haastava kohde. Mekin, 60+ ja 70+ -vuotiaat selvisimme siitä! Vettä kannattaa olla matkassa riittävästi, sillä pääsylippuja myyvän kioskin jälkeen alueella ei myydä mitään. Hattukin on tietysti hyvä idea auringossa, kuten aurinkovoidekin. Meillä jalkineina oli kevyet lenkkarit, mutta paikalliset kiipesivät kyllä ihan rantasandaaleillakin, eli ei tämä mitään varsinaista maastoa ole. Paikalliset tosin kiersivät Horton Plainsin 8 kilometriäkin rantasandaaleissa!
Dambulla
Dambullan luolatemppelit olivat itse asiassa ensimmäinen Unescon maailmanperintökohteemme Sri Lankassa – joten ehkä se sopii käsitellä viimeisenä :-) – ja Sigiriyan yhteydessä, sillä onhan näiden kohteiden väli vain n. 20 kilometriä.
Etukäteen ajateltuna luolatemppelit kuullostivat kohteelta, jonne pikemminkin laskeudutaan kuin jonne noustaisiin portaita (ja lisää portaita), joten olimme täysin valmistautumattomia siihen, että parkkipaikalta alkoi 364 portaan nousu (tarkistin määrän netistä jälkikäteen, en laskenut). Kuljettaja/oppaamme oli sentään ajan tasalla ja varmisti melkein huolestuneen näköisenä kun parkkipaikalla lähinnä pakkasimme päiväreppuun kameratarvikkeita, että onhan teillä riittävästi vettä mukana.
Veden lisäksi olisi ollut hyvä olla mukana pienet retkipyyhkeet hien pyyhkimistä varten ja vaikka lennolta mukaan ottamamme froteesukat. Nämäkin olivat mukana, mutta jäivät autoon …
Mutta, porrasväli kerrallaan, lähes keskipäivän helteessä, nousimme kuitenkin ylös luolien luo. Tarve froteesukille selvisi kun jätimme kenkämme portilla olevaan lokerikkoon – Sri Lankassa kuten vaikka Myanmarissa, temppelialueilla liikutaan paljain jaloin tai sukat jalassa. Paljaissa jaloissa oli se vika, että kivinen piha luolien edustalla kylpi auringossa ja oli polttavan kuuma! Nyt ei parane pysähtyä hetkeksikään!
5 luolaa ja 153 buddhapatsasta
Luolatemppelien historia lyhykäisyydessään menee jotenkin näin: Vuosina 103 ja 89-77 eKr Anuradhapuran kuningaskuntaa hallinnut kuningas Valagambahu päätyi tänne tultuaan karkoitettua heti valtakautensa alussa. Kun hän lopulta 14 vuoden jälkeen palasi valtaan ja Anuradhapuraan, hän kunnosti luolat temppeliksi kiitokseksi munkeille, jotka olivat tarjonneet hänelle turvapaikan. Seuraavat kuninkaat sitten vielä jatkoivat luolien kunnostamista.
Yleisölle avoimia luolia on Dambullassa viisi ja ne ovat täynnä erilaisia buddhapatsaita – nettilähteiden mukaan niitä olisi 153 – emme laskeneet! Suurin, 14-metrinen, patsas on kaiverrettu yhdestä kivestä. Makaava 10-metrien buddha ei ole huono kakkonen Dambullan buddhien pituuskilpailussa. Rikkoutunut dagoba kertoo tarinaa siitä miten varkaat rikkoivat sen etsiessään kuningattaren jalokiviä. Jossakin luolista buddhat ovat kivisiä, toisissa puisia, värikkäästi maalattuja. Yhdessä luolassa patsaat on koottu tiilistä. Välillä katse kannattaa nostaa kattoon, joka sekin on täynnä buddhan kuvia – nämä kattomaalaukset eivät taida sisältyä lukuun 153!
Mukavat muistelot parin vuoden takaa, en ole itse vielä edes kirjoittanut näistä. Kyllästyin blogspot-alustaan tuon reissun jälkeen totaalisesti ja kotiin tullessa oli korona-aika alkanut. Sigiriyalle kiipeäminen ei tosiaan ollut paha jälkikäteen ajatellen. Jouduin kyllä huokaisemaan moneen kertaan, mutta sitten jatkettiin matkaa. Ja kun nousut olivat erilaisia niin sekin auttoi.
Minäkin yllätyin Dambullan portaista ja jalkapohjat kyllä paloivat. Tällaista varten mukaan otetut sukat eivät tietenkään olleet mukana. Aika nopeasti tuollaiset pikkuseikat unohtuu… :)
Kiitos Raija! Korona-aika on kyllä asettanut omat haasteensa meille matkabloggaajille! Omalta osaltani päädyin toteuttamaan jo aikaisemmin vähän ideoina ilmassa olleita erilaisia yhteenvetojuttuja ja tulihan niitä sitten muita ”reissuja”, luontopolkuja ja kansallispuistoja, joten lopulta ihan normaaliin tapaan ”selvisimme” pandemia-ajasta ja nythän olemme jo ainakin puolisen vuotta matkailleetkin normaaliin tapaan noin reissu per kuukausi, jotkut kauaskin, jotkin ihan vaan kotimaassa.
Etenkin ulkomaiset vaellusoppaat on joskus yli-ihmisiä, esim. Pohjois-Thaimaan vuoristossa oppaamme hyppeli varvassandaaleissa vuorikauriin tavoin?
Kiitos Mari! Ehkä osa ihmisissä lämpimissä maissa käyttää aina rantasandaalin tapaisia jalkineita ja sikäli ovat niihin niin tottuneita, etteivät ne olekaan heille samalla tavalla riski kuin lenkkareihin tottuneille :-)
Onpa ollut kummassakin paikassa kapuaminen! Mutta perillä varmasti antoisa elämys kaiken kiipeämisen jälkeen.
Jotenkin verratessa muiden kuvauksiin, on teidän tarina kattavampi alueesta. Miksiköhän alkuperäisiä maalauksia ei saa kuvata? Häviääkö värit silloin?
Kiitos Sari! Tiedä nyt siitä kattavuudesta :-) – mutta ehkä sen mitä Meriharakan jutuissa menettää tunnelmoinnissa saa ehkä sitten faktoissa :-)
Luultavasti maalauksia ei saa kuvata juurikin siksi, että ne ovat vähän ehkä suojassa/varjossa ja liian monet ihmiset, ainakin vielä joitakin vuosia sitten, kompaktikameroiden aikaan, eivät osanneet säätää niistä salamavaloja pois, jolloin oli helpompi ohjeistaa, että kukaan ei kuvaa mitään!
Näyttääpä kiehtovalle paikalle ja hienosti suoriuduttu! Aina ihmetyttää miten ennen on pystytty kaikkea tällaista rakentamaan.
Kiitos Sanna! Totta! Näitä tällaisia paikkoja on paljon maailmalla ja ne on siis kasattu aikaan ennen nykyisiä koneita, ihmistyövoimalla – toki monessa tapauksessa orjatyövoimalla.
Yllättävää, että Sigiriya osoittautui noinkin helpoksi kiivettäväksi, siitä on kuitenkin tullut kovasti luettua, että kiipeäminen olisi varsin raskas rupeama. Yllättävää myös, että Horton Plains oli raskaampi, kun sen raskaudesta puolestaan on paljon vähemmän juttuja, mutta täytyypä siis varautua että ihan kevyt sunnuntai-kävely ei ole kyseessä.
Kiitos Mikko! Toki nämä ovat aina henkilökohtaisia arvioita, mutta Sigiriyasta lienee 100 juttua jokaista Horton Plainsista olevaa juttua kohti, joten noiden 100 joukkoon mahtuu luultavasti monta juttua, joissa myös vähän liioitellaan nousun vaativuutta. Tai sitten on noustu iltapäivän helteessä. Eroina toki myös, että Sigiriyassa noustaan kuitenkin suht selkeitä portaita, Horton Plains on luontopolku, jossa nousut ja laskut tapahtuvat vähän kerrallaan kiveltä kiveltä (tai puunjuurelta puunjuurelle) hyppien.