Chitral – Pakistanin matkamme mukavin kaupunki

Matka Chitraliin oli pitkä ja vaivalloinen – ja pienen kaupungin hotellikaan ei vakuuttanut.
Mutta jo pelkästä väsymyksestä hyvin nukutun yön jälkeen kaikki näytti taas valoisammalta ja kävelykierros Chitralissa osoittautui ihan mukavaksi. Pienessä, 20 000 asukkaan kaupungissa, on helppo liikkua, myös jalan.

Hindukush-vuoriston juurella Pakistanin luoteisosassa sijaitseva pikkukaupunki houkuttelee matkailijoita luonnolla ja kulttuurilla. Kaupungin ympärillä on vuoria, laaksoja ja jokia. Vierailustamme Kalashin laaksossa kirjoitinkin jo ihan oman jutun.

Puolen päivän kaupunkikierroksella tutustuimme yhdessä pienen ryhmämme kanssa kaupungin yllättävänkin kauniiseen moskeijaan, Chitralin linnaan ja sairaalaan. Sen jälkeen nautimme (?) yhteisen lounaan yhdessä pienen kaupungin ravintoloista ja iltapäivän itse kukin saikin sitten jo kiertää kaupunkia omien toiveittensa mukaisesti – tai olla kiertämättä. Alkuillasta kävimme vielä katsomassa kierteissarvivuohia läheisen vuoren rinteillä.

Chitralin moskeija

Aloitimme kaupunkikierroksemme tutustumalla kaupungin pieneen moskeijaan, jota tosin kutsutaan paitsi nimellä Shahin moskeija myös nimellä Chitralin suuri moskeija. Nyrpistin hiukan nenääni, vierailumme Faisalin moskeijassa Islamabadissa oli taas turhan tarkkaan osoittanut naisten paikan tässä maailmassa. Mutta tämä moskeijavierailu onnistui yllättämään positiivisesti kahdelle, ellei jopa kolmellakin tavalla.

Ensinnäkin moskeija sitä ympäröivine ruusutarhoineen osoittautui rakennuksena todella kauniiksi. Rakennus valmistui vuonna 1927, eli mikään esihistoriallinen kohde tämä ei ole. Isojen kaupunkien jättimoskeijoita pienempänä tämä oli enemmän ihmisen mittainen rakennus, vaikka moskeija olikin. Toiseksikin moskeijan isoa sisäpihaa, päärukoussalia siis, remontoitiin, jonka takia meitä kehoitettiin poikkeuksellisesti pitämään kengät jalassa – ei siis tarvinnut askarrella kenkäpussien tai -korien kanssa ja etsiä kassista lentokoneesta talteen otettuja muodottomia froteesukkia ”moskeijasukiksi”. Kolmanneksi pääsimme seuraamaan koraanikoulun työskentelyä. Sisäpihan reunoilla moskeijassa oli useampia sivuhuoneita, joissa meneillään oli parissa huoneessa yhdessä nuorempien ja toisessa vähän vanhempien poikien (tietysti!) koraanin opiskelua. Opiskelu näytti sen sisältöä ymmärtämättömälle päättömältä yhteen ääneen lukemiselta esilukijan tahtiin, mutta ehkäpä tätä johonkin tarvitaan. Ehkä näille pojille opetetaan matematiikkaa, vieraita kieliä, maantietoa ja historiaa joillain muilla oppitunneilla. Mutta silti, ihan kiehtovaa katseltavaa!

Chitralin linnoitus

Chitralin oranssinpunainen linnoitus rakennettiin 1900-luvun alussa puolustustarkoituksiin, mutta rauhallisimpina aikoina sitä käytettiin myös hallintorakennuksena, jopa hallitsijan kotina.

En tiedä sitten oliko kyse puolustuksesta vai hallinnosta, mutta linnoitukselle saapuessamme siellä olevat pari-kolme hallintotyyppiä totesivat, että ei onnistu, kun meillä ei ole lippuja. Liput olisi pitänyt ostaa jostain ihan muualta. Paikallisoppaamme neuvottelivat hetken tilanteesta ja ilmeisesti pääsivät lopulta sopimukseen, että yksi näistä hallintotyypeistä kävisi ostamassa meille ne liput, kun kerran tiesi, missä niitä myydään. Neuvottelu siitä, että olisimme päässeet sisään jo ennen lippujen saapumista (ja niiden repimistä käytetyiksi) ei sen sijaan tuottanut tulosta. No, saimme me sentään kurkistaa jo linnoituksen pihalle ja jopa ottaa kuvia komeaviiksisestä vartijasta. Osa ryhmästämme innostui myös joen yli rakennetusta köysiradasta siinä määrin, että taisivat iltapäivällä palata paikalle ajellakseen sillä edestakaisin muutaman kerran.

Lopulta lippukuviokin selvisi, ja me kaksitoista, ehkä linnoituksen tuon päivän vieraista suurin osa, pääsimme hipelöimään esillä olevia kanuunoita ja kurkistamaan pieneen museoon ja hämmästelemään sen seinällä olevaa tiikerintaljaa. Myös sisäpihan ruusutarha olisi sellaisenaankin kelvannut pienimuotoiseksi nähtävyydeksi.

Chitralin sairaala

Linnoitukselta pieni kaupunkikierroksemme jatkui tutustumisella Chitralin sairaalaan. Tai tarkkaan ottaen alueen sairaalaan. DHQ, eli District Headquarters, sairaala vastaa melko laajaltikin niin Chitralin kuin ympäröivän alueen terveydenhuollon palveluista. Syytä onkin, sillä seuraavaksi lähin sairaala on Peshawarissa, jonne ajomatkaa on se kymmenen tuntia tai enemmänkin. Jos meistä, normaalikuntoisista turisteista, oli vähän rankkaa istua 10 tuntia sittenkin tilavahkossa bussissa matkalla Islamabadista Chitraliin, niin voin kuvitella, että vaikka sydänkohtauksen saaneelle ihmiselle 10 tuntia ambulanssissa kuoppaisilla teillä ei ole kiva kokemus. Mediheliä täällä ei tunneta.

Kävelimme sisään sairaalan aulaan, mutta onneksi osaltamme oli sovittu, että sairaalan johtaja kertoo meille sen toiminnasta omassa tilavassa huoneessaan. Jos olisin itse ollut vaikka Jorvin sairaalan ensiavussa potilaana en ehkä olisi arvostanut turistiryhmää, pienempääkään, ”tutustumassa” ensiavun toimintaan. Samoja haasteita terveydenhuollolla täällä tuntuikin olevan kuin Suomessa – syrjäseudun sairaalan on haastava saada riittävästi resursseja, mutta ilmeisesti Chitralissa on kuitenkin onnistuttu kohtalaisesta, sillä noin kaikkien erikoisalojen palvelut löytyvät täältä. Viimeisimpänä sairaala on saamassa lahjoituksena tietokonetomografia-laitteiston. Kun laitteen asennus on saatu valmiiksi, ei TT-kuvauksiakaan varten tarvitse matkustaa enää Peshawariin.

Tämän vähän isomman sairaalan lisäksi alueella on myös pienempiä terveyskeskuksen tapaisia yksiköitä, joissa hoidetaan esimerkiksi normaaleja synnytyksiä. Yksityisiä klinikoitakin on, mutta ilmeisesti suunnilleen samaan tapaan kuin Suomessakin, pääosa erikoissairaanhoidosta toteutetaan kuitenkin tällä alueella tässä sairaalassa.

Iltapäivä Chitralin kaduilla ja kujilla

Iltapäivän Chitralissa kiertelimme keskustan katuja ja kujia kahdestaan. Kuten aina, niin elämä kaupungin kaduilla ja kujilla aukeaa pienelle kahden hengen ”ryhmälle” aivan toisin kuin kahdentoista hengen ryhmälle. Nyt meidät kutsuttiin peremmälle pieniin leipomoihin, pysähdyimme vihanneksia ja hedelmiä kottikärryistä myyvien ihmisten pariin ja jos vain olisimme uskaltaneet maistella kaikkea mitä meille tarjottiin, olisimme hyvinkin pystyneet kuittaamaan iltapäivän välipalan ilmaisella ”katuruualla”. Paikallisen jäätelökioskin antimet jo melkein houkuttelivat, mutta toistin itselleni, että ”keitä, paista, kuori”. Matkaohjelmamme oli kuitenkin sen verran tiivis, että yksikin päivä vatsataudissa olisi melkein tarkoittanut yhdistelmää vatsatauti ja pitkä päivämatka bussissa.

Pienet puodit Chitralin katujen varsilla eivät varsinaisesti muodostaneet mitään basaaria, mutta ainakin joidenkin kokemiemme basaarien tapaan liikkeet olivat täälläkin ryhmittyneet siten, että yhdellä kadunpätkällä myytiin vaikka miesten vaatteita, toisella kankaita, kolmannella astioita ja neljännellä vaikka autotarvikkeita. Yhdestä miesten asusteliikkeestä ostimmekin alueelle tyypillisen päähineen, joka sitten herättikin tyylikkyydellään niin paljon ihastusta ryhmässämme, että muodin edelläkävijä, Lasse, sai seuraavina päivinä useammankin seuraajan. Villasta muotoiltu hattu oli toteutettu siten kätevästi, että sen pyöreä reunus, oli sen verran pienillä laskoksilla, että päähineen saattoi varovasti venyttää tulevalle kantajalleen oikean kokoiseksi. Se ei minulle selvinnyt, että saisiko hatun myös jotenkin työnnettyä takaisin pienemmäksi, jos sitä olisi vahingossa venyttänyt liikaa. Neutraalin värisen hatun koristelemiseen löytyi myös useita vaihtoehtoja, komeita riikinkukon sulkia, hienoja kierresarvivuohia esittäviä hattuneuloja tai ihan vaan paikallisia niittykukkia. Yksi herrasmies huomasi minun katselevan hänen hattuaan, jonka koristeena oli muutama keltainen kukka ja kas, kohta ne kukat olivatkin kädessäni, lahja minulle!

Ilta kierteissarvivuohien parissa

Oikeastaan meidän oli tarkoitus katsoa hevospooloa. Mutta joku oli kuulemma jättänyt kentän kasteluveden valumaan edellisenä iltana sillä seurauksella, että kenttä oli nyt liian märkä, joten poolo-ottelu oli peruttu. Mielenkiintoinen selitys – mutta näihin totuimme Pakistanissa viettämämme viikon aikana.

Tilalle tarjottiin iltaretkiä seuraamaan kierteissarvivuohien laskeutumista alas vuorilta. Niillä on kuulemma tapana laskeutua alkuillasta vuorilta joen varteen suunnilleen samaan paikkaan joka ilta, joten todennäköisyys nähdä niitä on suuri.

Kierteissarvivuohi, joista mm. Korkeasaaren sivuilla suomenkielisessä tekstissäkin käytetään myös niiden englanninkielistä nimeä markhor, on Pakistanin kansalliseläin. Hirvieläimiin kuuluva markhor tunnetaan pitkistä kaarevista sarvistaan. Urosten sarvet voivat kasvaa jopa yli metrin pituisiksi. Eläimen pitkät ja kierteiset sarvet ovat olleet arvostettuja metsästyspalkintoja. Juuri sarvien takia laji onkin nykyisin uhanalainen ja suojeltu – tosin laitoin metsästyskin rehottaa edelleen.

Markhorit asuvat näillä vuorilla, täällä Hindukushilla, mutta myös Karakorumilla ja Himalajalla. Jotenkin kummasti ne pärjäävät jyrkillä kallioisilla rinteillä ja kivisissa vuoristometsissä. Laumaeläiminä ne liikkuvat yhdessä, uroksen seurassa on yleensä useampia naaraita ja saattaapa laumassa olla useampia uroksiakin. Urokset saattavat välillä ottaa näyttävästi yhteen, juurikin sarvillaan.

Me saavuimme joen varteen alkuillasta, ehkä tunnin verran ennen auringonlaskua. Oikea paikka olisi löytynyt ilmankin, että kuljettajamme tiesi sen, sillä sen verran monta katselijaa paikalle oli kertynyt. Mutta mahtuihan sinne, jokirantaan, toiselle puolelle markhorit ja toiselle puolelle niitä katselevat ihmiset. Eläimiä oli paikalla kymmeniä ja ne viipyivät lähellä joen rantaa ainakin puolisen tuntia ennen kuin ne syystä tai toisesta päättivät nousta takaisin yhä ylemmäs vuorille, silmiemme, kameroidemme ja lopulta kiikariemmekin ulottumattomiin.