Aihearkisto: Aasia

Ulan Batorin luostarit ja temppelit

28.6.2018AasiaMongolia, Ulan BatorPirkko

31 tuntia kestänyt junamatkamme päättyy Ulan Batorin rautatieasemalle. Emme nyt varsinaisesti ole väsyneitä, istumisesta, mutta kun seuraava etappi kuitenkin on siirtyä hotellille, niin olisihan sitä kiva päästä perille.

Ulan Batorin iltapäivässä vain muutaman kilometrin matka kestää kuitenkin kauan, sillä liikenne enimmäkseen seisoo. Autoja on vaan niin paljon kaupungin tältä osin ehkä jo hiukan jälkeen jääneeseen infraan nähden.

Lopulta olemme kuitenkin perillä, Premium Hotel Ulan Batorissa. Hotellin on valinnut Mongolia Discovery -niminen yritys, jolta olemme ostaneet matkamme koko Mongolian osuuden, eli muutaman päivän Ulan Batorissa ja kolme päivää Tereljin luonnonpuistossa tai muuten kaupungin ulkopuolella.

Hotelli on ehkä persoonaton, mutta (lähes) hyvää länsimaista tasoa, toimivine suihkuineen ja ravintoloineen. Näköalakin 12. kerroksen huoneista on huikea.
Palattuamme Tereljistä hotelliin vielä yhdeksi yöksi ennen paluulentoa Moskovaan saimme vielä kulmahuoneiston, josta näimme kaupunkia kahteen suuntaan!

Mongoliaan tutustumisen aloitimme kiertelemällä päivän verran kiltisti pääkaupungin luostareita, temppeleitä, museoita, aukioita ja näköalapaikkoja.

Gandantegchinlingin luostari

Ulan Batorin luostareiden ja temppelien historiaan kuuluu nykyisin myös osuus, jossa kerrotaan miten ne selvisivät kommunismin ajasta. Mongoliahan oli viimeisen kuninkaan, Bogd Khanin jälkeen, vuodesta 1924 aina vuoteen 1992 sosialistinen valtio ja sosialismin aikaan liittyy kaikkialla maailmassa kirkkojen ja temppelien ottaminen muuhun käyttöön.

1800-luvun alussa rakennettu Gandanin luostarikin sai tästä osansa. Se suljettiin kokonaan vuonna 1938, mutta avattiin uudelleen minimaalisella miehityksellä vuonna 1944.

Ulan Bator Mongolia Gandan — Jos Suomessa on tapana väistellä vaikka nuotiosta tulevaa savua, niin täällä pyhää savua pyritään ohjaamaan kasvoille

Venäläiset joukot tuhosivat myös luostarin ylpeyden, maailman korkeimmaksi sisätiloissa olevaksi patsaaksi väitetyn Avalokitesvaran – tai Migjid Janraising Sum -patsaan.
Se rakennettiin kuitenkin uudelleen vuonna 1996, Mongolian kansan lahjoittamin varoin. Patsas on 26,5 metriä korkea ja kieltämättä sitä tuntee itsensä pieneksi sen äärellä, vaikkei sen uskonnollista merkitystä ajattelisikaan.
Jännää muuten miten ihmiset ympäri maailmaa löytävät näitä lisämääritteitä maailman suurimmille/korkeimmille/vanhimmille: patsaan ei tarvitse olla maailman korkein, kunhan se sijoitetaan sisätiloihin, jolloin voidaan todeta, että se on maailman korkein sisällä oleva patsas.

Ulan Bator Mongolia Gandan Ulan Bator luostarit ja temppelit — Migjid Janraising Sum -patsaan “kotitalo”

Temppelin alueella on myös kätevästi pieni leikkipuisto ja siinä lapsibuddha, joka ei sekään ole ihan pieni. Oikeastaan hienoa, ettei uskonto täällä ole niin vakavaa etteivätkö lapset voisi leikkiä temppelin edustalla!

Choijin Laman temppelimuseo

1900-luvun alussa rakennettu kuuden buddhalaisen temppelin muodostama kokonaisuus on sekin säilynyt yli kommunismin ajan. Temppelikylänä alue suljettiin 1937, mutta viisaat munkit onnistuivat avaamaan sen uudelleen jo seuraavana vuonna museona. Museostatuksen (tai rahanpuutteen) takia temppelit ovat jo hiukan rähjäisiä, mutta se ei vähennä alueen viehätystä. Uusi ja vanha elävät täällä nyt, 2010-luvulla, sovussa keskenään.

Ulan Bator Mongolia Choijin — Mongolialaisella lohikäärmeellä on enemmän varpaita kuin kiinalaisella

Temppelimuseossa, kuten tietysti monessa paikassa muuallakin etenkin köyhemmissä maissa, käytössä on pienen pääsymaksun lisäksi myös erillinen valokuvausmaksu. Muutaman euron maksuja olemme maksaneet monessa paikassa, ihan mielellämme, mutta täällä valokuvausluvasta sisätiloihin pyydetään yli 50 euroa, ammattikuvaajilta lähes 200 euroa, joten tyydymme ulkokuviin (yhtä “ihan vahingossa” napattua koirakuvaa lukuunottamatta). Ihan noin isoilla summilla emme sittenkään halua tukea buddhalaista kulttuuria.

Jostain syystä meille sattuneella temppelioppaalla oli ilmeisesti huono päivä, sillä vähäisestäkin tarkkaamattomuudesta sai helposti huomautuksen. Selvästikään ei pidä tulla buddhalaiseen temppelimuseoon, ellei ole kiinnostunut niin buddhalaisuuden kuin juuri näiden temppelien historiasta, yksityiskohtaisesti.
Päätimme kuitenkin ottaa ilon irti tästäkin oppaasta ja vaikka pyrimmekin kuuntelemaan opastusta tarkkaavaisesti loppukierroksen ajan, niin virnuilimme toisillemme aina oppaan silmän välttäessä. Maassa maan tavalla tai siis museossa museon tavalla.
Kierroksen jälkeen paikallisoppaamme, joka ei siis täällä saanut itse opastaa, pyysi meiltä anteeksi tätä hiukan töykeää opasta, mutta emme jääneet sitä suremaan: voihan sitä itse kullakin olla joskus huono päivänsä.

Bogd Khanin palatsimuseo

Tiibettiläissyntyinen Bogd Khan oli vuonna 1911 Kiinasta itsenäistyneen Mongolian ensimmäinen ja viimeinen kuningas. Paikallisoppaamme haluaa kertoa tarinaa lapsettomasta kuningaspariskunnasta, mutta voihan hyvinkin olla, että riippumatta siitä olisiko Bogd Khanille ja hänen vaimolleen suotu jälkeläisiä tai ei, niin vuoden 1924 tapahtumien jäljiltä Mongoliasta olisi joka tapauksessa tullut sosialistinen tasavalta.

Kuninkaan palatsit ovat säilyneet ehkä temppelimuseota paremminkin. 1900-luvun alussa rakennetulla alueella on säilynyt useita temppeleitä ja niissä buddhalaista taidetta ja käsitöitä. Ja onpa alueella kuninkaallisessa käytössä olleita gerejäkin, jotka pääsivätkin jo mukaan gerejä käsittelevään juttuun.

Itsenäisen Mongolian viimeistä hallitsijaa taisivat niin venäläiset kuin sosialismin ajan mongolialaiset kuitenkin kunnioittaa sen verran, että palatsialue on säilynyt näihin päiviin asti. Talvipalatsin monissa huoneissa on edelleen alkuperäiset kalusteet ja vierailija pääsee näkemään kuninkaan ja kuningattaren makuuhuoneet, valtaistuimet, lasivitriineihin säilöttyjä vaatteita ja mielenkiintoisimpana osiona kuninkaan täytettyjen eläinten kokoelman.

Aikansa buddhalaisia temppelejä Mongoliassa kierreltyään on oikeasti pakko pysähtyä täytettyjä pingviinejä sisältävän vitriinin eteen pohtimaan, että miksi nämä ovat täällä?
Ja ne, pingviinit, ovatkin vaan esimakua tulevasta.
Seuraavissa huoneissa on täytettyjä eläimiä suunnilleen kaikkialta maailmasta vyötiäiset ja kissapedot melkein sulassa sovussa keskenään. Melkein, sillä tilat ovat kuitenkin sen verran rajalliset, että eläimiä ei ole ihan voitu sijoittaa oikein maantieteellisten alueiden mukaan, joten vierekkäisillä vitriineillä ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin se, että ne ovat Bogd Khanin kokoelmiin päätyneitä täytettyjä eläimiä.

2000-luvulla täytettyjen eläinten kokoelma alkaa jo tuntua ajatuksenakin hiukan koinsyömältä, mutta oli meillä kotonakin vielä 70-luvulla muutamia täytettyjä lintuja ja jopa pieniä nisäkkäitä. Luultavasti osittain siksi, että isäni hyvä ystävä Veikko Salkio rakensi itselleen täytettyjen eläinten kokoelmaa, joka sittemmin on päätynyt esille Luontokeskus Kieppiin Kokkolassa.

Zaisanin näköalakukkula

Zaisanin näköalakukkulalla buddhalaisuus ei enää ole vahvasti läsnä.
Täällä – kunhan olemme kiivenneet ne noin 300 kukkulalle vievää porrasta – meitä tervehtii Lenin. Kukkulan laella oleva muistomerkki on rakennettu toisessa maailmansodassa kuolleiden mongolialaisten ja venäläisten sotilaiden muistoksi ja isoon muraaliin on poimittu näkymiä mongolialaisten ja venäläisten ystävyydestä.

Nuoret kukkulalle kiivenneet mongolialaiset eivät taida kuitenkaan enää välittää Leninistä tai toisesta maailmansodasta, mutta näkymät korkealta mäeltä eri puolelle Ulan Batoria ovat kiipeämisen arvoiset.

Yhdellä suunnalla uudennäköisen kerrostalon pihalla on iso kullanvärinen buddha-patsas. Jos sattuisi asumaan tuossa talossa ja joka aamu ikkunasta ulos katsoessaan vastassa olisi suurikokoisen buddhan kasvot, niin ainakin sitä tietäisi asuvansa jossain muualla kuin Etelä-Suomessa.

Toisella suunnalla uuden näköiset talot nousevat melkein vuoren rinteille ja oppaamme kertoo, että tuo alue on Ulan Batorin halutuinta ja kalleinta aluetta, sillä ilma siellä on myös talvikuukausina puhtaampaa kuin muualla kaupungissa, jossa monia taloja vielä lämmitetään hiilellä, jolloin pitkän ja kylmän talven aikana kaupungin ilma saattaa olla sakeana savusta.

Jatketaan Tsingis-kaanilla

Eikä tässä vielä kaikki, Ulan Batorista, mutta jos me olimme jo hiukan uupuneita tämän kierroksen jälkeen, niin ehkä Sinäkin, joka luet tätä juttua, joten jätetään Tsingis-kaani ja dinosaurukset vielä hetkeksi odottamaan. Etenkin kun Tsingis-kaani on Mongoliassa sen verran iso juttu, että kyllä hän oman tilansa myös blogissamme tarvitsee!

Tereljin luonnonpuiston maisemissa

26.6.2018AasiaMongolia, TereljPirkko

Pieni tauko gerin hiljaisuudessa Ulan Batorista saapumisen jälkeen – ja sitten tutustumaan tarkemmin näihin maisemiin. Tiedossa on eläimiä ja kiipeämistä.

Eläimistä saimme jo hiukan esimakua matkalla Ulan Batorista Tereljin luonnonpuistoon. Tuli vähän Kirgiisia mieleen, kun taukopaikalla tarjottiin kuvausmahdollisuutta kotkan kanssa. Samaisia kotkia olimme kyllä nähneet jo Ulan Batorinkin nähtävyyksillä, mutta täällä ne sentään olivat lähellä luontoa, vaikkakin vangittuina.

Teiden varsilla näkyi myös kameleita, jakkihärkiä, lampaita ja hevosia kuljeskelemassa vapaina laumoissa – vähän kuten porot Lapissa. Kyllä nämä hevoset kuuluvat jollekin, mutta ne saavat liikkua vapaasti laumoissa. Kaipa niistä sitten aina joskus kukin erottelee omansa polttomerkkien perusteella pois.

Turtle Rock

Eläimellinen oli myös kilpikonnan muotoinen kalliomuodostelma, Turtle Rock tietysti myös nimeltään. Kuten ratsastusretkellämme se, että nyt ei vaan kevyesti kokeillakaan ratsastamista, vierailu Turtle Rockillakin pääsi yllättämään meidät.
Otimme siitä ensin valokuvia tasangolla ja opas otti kuvia meistä ja kalliomuodostelmasta, mutta kuvittelin, että tämä oli tässä ja siirtyisimme seuraavalla nähtävyydelle.

Mutta ehei, tarkoitus olikin nousta ylös tuonne kallioille. Kuulemma tuohon pieneen rakoon kilpikonnan “vartalon” ja “pään” välillä voi kiivetä kallion toista laitaa. Joten mikäs siinä, kiivetään sitten. Hitaasti ja varovasti, välillä halkeamien välissä kasvaviin pieniin puihin tai pensaisiin tukeutuen nousimme ylöspäin.

Lopulta olimme niin ylhäällä kuin kuvittelin olevan tätä reittiä mahdollista nousta, ja siinä vaiheessa kuulimme toisten kiipelijöiden ääniä edestämme, johon opas naurahtaen totesi, että “someone has probably got stuck there”. Täh? Jäänyt jumiin? Lähdimme eteenpäin ja näimme, että seuraavassa solassa olisi laskeuduttu pienelle tasanteelle ja siitä eteenpäin näytti johtavan entistä pienempi sola, ilmeisesti sitten sille aukolle, jonka toiselta puolelta näimme.

Terelj Mongolia Turtle Rock — Tasanne, jonne emme enää laskeutuneet.
Tuohon solaan, josta yksi harmaapaitainen urhea turisti on kiipeämässä ylös, olisi pitänyt jatkaa vielä vähän ensin alas ja sitten takaisin ylös!

Tässä kohtaa totesin, että nyt ei enää lievästi ylipainoinen yli 60-vuotias lähde koettamaan onneaan, että pystyisikö tuosta solasta paitsi pudottautumaan alas, myös kiipeämään ylös ja totesimme oppaalle luovuttavamme. Lasse vitsaili hetken, että hyvä, että minä luovutin, niin oppaalle jäi käsitys, että kyllä hän tuon olisi selättänyt. Oppaamme tarjoutui vielä käymään kielekkeellä kameramme kanssa, mutta kiitimme tarjouksesta ja totesimme, että emmeköhän pärjää ilman sitä yhtä kuvaakin ja niin laskeuduimme takaisin tasangolle.

Araypalan mietiskelytemppeli

Seuraava kohde oli nousupitoinen, eli Araypalan mietiskelytemppeli, jonne noustaan ylämäkeen. Polun varrella on alkumatkasta taajaan mietelauseita ja nousun ehkä puolessavälissä pieni temppeli, jossa voi arpoa itselleen numeroita, joiden avulla voi sitten seuraavien mietelausetaulujen osalta valita itselleen kuuluvat.
Laiskoina skippasimme arvonnan – etenkin kun temppelissä juuri kun sen ohitimme oli pientä ruuhkaakin. Mongoliassa nähtävyyksillä ei ainakaan kesäkuussa keskimäärin ollut ruuhkaista, mutta pienehköjä alle kymmenen hengen ryhmiä sattui satunnaisesti samaan temppeliin niin Ulan Batorissa kuin näköjään täällä Tereljin kansallispuistossakin.

Osa mietelauseista oli aika tiukkoja, tyyliin, että jos et ole buddhalainen, niin olet todellakin väärillä jäljillä, mutta kyllä niistä osa oli ihan yleispäteviä ja tarjosivatpa ne ainakin välillä tekosyyn hiukan hidastaa nousua kuitenkin aika lämpimässä säässä.

Terelj Mongolia Araypala — “Arvontatemppeli”

Itse temppeli ei ole temppeli siinä mielessä, että sen lähistöllä olisi munkkiluostari ja sitä käytettäisiin säännöllisesti hartaushetkiin. Vain kerran kuussa munkit nousevat tänne. Satunnaisia kävijöitä, turisteja, ja kuulemma myös paikallisia, etenkin aamuisin, ennen työpäivän alkua, täällä käy kuitenkin mietiskelemässä päivittäin.

Itse tunnustan enimmäkseen mietiskelleeni maisemien (ja kiipeämisen) samankaltaisuutta vaikka Nepalissa ja Bhutanissa kokemaani. Matkailijan mietiskelyä siis.

Temppeliretken jälkeen palasimmekin sitten jo leiriimme: illallinen leirin ravintolassa odotti jo. Jos muutamakin teistä ehti jo kommentoimaan juttuumme Mongolian gereistä, että ne olivatkin ylellisen tuntuisia, niin niin olivat myös leirin ateriat aamiaiset, lounaat ja illalliset. Toisena iltana söimme tarjoillun kolmen ruokalajin illallisen ja sunnuntai-iltana tarjolla oli buffet-pöytä, jonka monista eri vaihtoehdoista valitsimme pizzaa!

Ilta leirissä

Illallisen jälkeen nousimme vielä auringonlaskun aikaan läheiselle mäelle ger-leirin alueen reunalla. Viereisellä mäellä vapaana kulkeva hevoslauma taisi etsiä jo yösijaa. Kaukana kukkui käki. Jotain ihan suomalaistakin tässä Mongolian kesässä.

Terelj Mongolia — Uskontoa tai uskomuksia pienimuotoisesti leirimme lähelläkin

Terelj Mongolia Tereljin luonnonpuisto — Hevosia mäenrinteessä

Urheilua Mongoliassa

24.6.2018AasiaMongolia, ratsastus, Terelj, urheiluPirkko

Automme seisoo Ulan Batorin loputtomissa liikenneruuhkissa.
Maan kolmesta miljoonasta asukkaasta puolet asuu pääkaupungissa ja joka kolmannella heistä on auto. Täällä ei ajella metrolla, sillä sitä ei ole. Oppaamme kysyy keskustelua virittääkseen, että mitkä ovat suomalaisten suosituimman urheilulajit ja me väitämme, että hiihto ja jääkiekko, ehkä.

Kysymys oli tietysti, kuten oppaiden kanssa usein, johdatteleva. Kysymyksestä on helppo edetä Mongolian suosituimpiin urheilulajeihin, joita kuulemma ovat jousiammunta, paini ja ratsastus. Automme matelee sopivasti jonkun isomman areenan ohi ja opas kertoo, että heinäkuisissa Naadam-festivaalin aikaan siellä järjestetään kisoja kaikissa näissä lajeissa.

Me valitsimme festivaalista tietoisena matkamme ajankohdaksi kesäkuun.
Ajatus heinäkuun helteistä ja suuren kansanjuhlan ruuhkista ei innostanut.

Emme kuitenkaan jääneet kaikesta paitsi, sillä päädyimme niin ratsastamaan kuin katsomaan mongolialaista painia. Vain jousiammunta jäi uupumaan – mutta toisaalta seurasimme jousiammuntaa pitkään ja hartaasti viime keväänä Bhutanissa.

Maastoautolla hevosten luo

Tereljin luonnonpuiston ohjelmaamme kuului retki paikallisen perheen luokse ja etukäteen retkestä oli kerrottu, että ensin valmistamme heidän kanssaan lounaan ja sen jälkeen vuorossa on ratsastusretki.

Opas kyseli ratsastuskokemustamme – ja sitähän meillä ei oikeastaan ole.
Pirkko matkasi Bhutanissa ratsun selässä ensimmäisen kolmanneksen noususta Tiikerinpesälle kyseistä vaihtoehtoa testatakseen, mutta ei se vielä kenestäkään ratsastajaa tehnyt. Niinpä me puolestamme kyselimme oppaalta, että ihanko oikeasti näille ratsastusretkille voi osallistua vaikkei osaakaan ratsastaa – ja kuulemma voi.

Matka Tereljin ger-leiristä paikallisen perheen luokse sujui aluksi ihan tavanomaisesti maastoautossa istuen, mutta sitten pysähdyimme joen rannalle ja kuljettaja kävi kysymässä jotain rannalla oleskelevilta ihmisiltä. Vähän arvelimme, että meidät haettaisiin jollain veneellä joen yli ja jatkaisimme sieltä toisella autolla. Mutta ei, kuljettajamme oli vaan tarkistanut joen tilannetta ja saanut vahvistuksen sille, että yli voi ajaa – maastoautolla, joten matkamme jatkui edelleen autolla, yli ensimmäisen joen ja useamman muunkin, vähän pienemmän joen, ennenkuin saavuimme perille.

Ratsaille!

Lounaan jälkeen nousimme ratsaille. Tässä vaiheessa selvisi, että emme todellakaan vaan tekisi pientä kierrosta vaan palaisimme ensimmäiselle joelle ratsain siinä missä oppaamme ja kuljettajamme palaisivat sinne autolla! Hiukan hirvitti, mutta ei riittävästi, jotta olisimme paenneet autoon.

Ratsastusseurueemme koostui perheen äidistä ja meistä kahdesta. Saimme muutaman lyhyen ohjeen siitä miten ohjaksia pitää pidellä ja muistuksen, että ei sitten mitään äkkinäisiä liikkeitä, jonka jälkeen rouva otti hevostemme riimut käsiinsä, nousi oman ratsunsa selkään ja lähdimme matkaan.

Ger, jossa olimme vierailleet, oli joen rannalla, joten lähes ensimmäiseksi ylitimme tämän pienen joen. Hevosten laskeutuessa alas joen törmältä saimme jo tuntumaa siihen, mitä tuleman pitää – tasapainon eteen saa ajoittain tehdä vähän töitä! Joessa hevoset pitivät jo ensimmäisen juomatauon ja niin mekin saimme sitten taipua eteenpäin antaessamme hevosille mahdollisuuden tähän ohjaksista kiinnipitäen.

Joen jälkeen matka jatkui tasankojen ja asumusten kautta eteenpäin. Ylitettäviä jokiakin taisi matkalla lopulta olla neljä tai viisi. Mutaisista vesistä hevoset eivät halunneet juoda, mutta kirkasvetisten jokien vesi maistui kuumalla ilmalla.

Tottumattomina, ja ehkä kokoomme nähden hiukan väärin säädetyillä satuloilla ja jalustimilla polvemme tuntuivat välillä puutuvan, mutta emme halunneet pyytää taukojakaan, se verran työlästä hevosen selkään nouseminen kuitenkin oli.

Jossain vaiheessa paarmat asettuivat kuitenkin niin tiukasti pohkeeseeni, että oli pakko pysähtyä huitomaan niitä pois, kunhan ensin sain rouvalta “lainaan” riimunarun pään, että yletyin niitä hätistelemään liukumatta pois satulasta.

Kaiken kaikkiaan matka lopulta kesti ehkä 1½ tuntia, josta alkumatka meni hiukan jännittäessä, mutta siinä vaiheessa kun rouva sanoi, että matkaa on jäljellä ehkä kilometrin verran, niin uskalsimme jo hiukan rentoutua ja lopulta tuntui jo siltä, että joko me nyt olemme perillä.

Joen yli hevosella tai maastoautolla

Joen penkalla laskeuduimme ratsailta ja vaihdoimme maastoauton kyytiin.

Autossa selasin oppaallemme jättämääni puhelinta katsoakseni, että missä määrin hän oli ratsastusretkemme alun ja lopun onnistunut tallettamaan – ja olihan hän. Oli näemmä myös joella tallettanut yhden tavallisen henkilöauton yrityksen ylittää joki – ja huonostihan siinä kävi. Vesi tulvi matalaan autoon, joka jouduttiin hinaamaan ylös joesta. Videolla näkyi myös miten kuljettajan noustessa autosta vesi vaan ryöppyää siitä!

Hevosilla joen ylitys näyttää paljon tyylikkäämmältä – mutta kyllä me siis riittävän korkealla maastoautollakin ylitimme monta jokea ihan onnistuneesti.

Me selvisimme joista ratsainkin melkein kuivin jaloin – tai ainakin aurinko ehti hiukan kastuneet tossut kuivattamaan jo ennen retken päättymistä.

Mongolian hevosista

Hevosista puheenollen, niin todettakoon, että niitä “oikeita” Mongolian hevosia tai Przewalskin hevosia tai takheja emme Mongoliassa tällä kuitenkin aika lyhyellä matkallamme nähneet.

Me vierailimme vain Tereljin luonnonpuistossa ja näitä hevosia olisi voinut nähdä Hustain Nuruun puistossa hiukan kauempana Ulan Batorista länteen siinä missä Terelj on Ulan Batorista itään.

Näimme kuitenkin näitä hevosia viime kesänä Korkeasaareen tekemällämme retkellä. Eläintenhoitaja kertoi tuolloin meille eläintarhojen, myös Korkeasaaren, tekemästä työstä, jossa mongolianhevosia kasvatetaan eläintarhoissa ja palautetaan luontoon, sillä näitä hevosia on Mongoliassa tätä nykyä jo liian vähän, jotta kanta säilyisi.

Mongolianhevonen — Kuvassa mongolianhevosia Korkeasaaressa elokuussa 2017

Sattumalta juuri Mongoliasta palattuamme huomasimmekin pienen uutisen siitä, että kaksi Korkeasaaressa kasvanutta hevosta olivat nekin matkanneet Mongoliaan, tosin vaan siis menolipuilla.

Mongolialaista painia

Tereljin leiriin majoittui toisena yönämme myös isompi japanilainen seurue ja heille oli järjestetty pienen näytöksen verran mongolialaista painia, jota mekin sitten pääsimme seuraamaan leirin edustalla olevalla aukiolla.

Mongolialaisesta painista tuli ensin mieleen sumopaini, vaikkemme sumopainia koskaan olekaan nähneet paitsi televisiossa: sen verran tukevia useimmat painijat olivat. Seuraavaksi meitä huvittivat painijoiden asut: pienet uimahousun tapaiset housut, samanvärinen bolerontapainen lyhyt yläosa ja syystä tai toisesta valkoinen narunpätkä vyöksi solmittuna. Jalkineina miehillä oli perinteiset mongolialaiset nahkasaappaat.

Miehet ottivat sitten yhteen kaksi kerrallaan ja oppaamme kävi läpi mongolialaisen painin sääntöjä. Ilmeisesti tässä lajissa pitää saada vastustajan polvi, kyynärpää tai ylävartalo maahan, mutta vaikka kädellä maan koskettaminen ei vielä katkaise erää.

Välillä sitten juhlittiin erä- tai otteluvoittoa asettamalla voittajan päähän hieno päähine voiton merkiksi ja sitten taas jatkettiin.

Lopuksi, kun japanilaisista on kyse, painijat asettuivat jonoon ja japanilaiset turistit heidän lomaansa ja kamerat kävivät! Me tyydyimme painikuviin ja jätimme itsemme (ja japanilaiset turistit) kuvien ulkopuolelle.

Meriharakka.net

Iirislahdesta maailmalle ja takaisin