Turkmenistanin rajalla

Bukharasta matkamme jatkui Turkmenistaniin. Olimme etukäteen kuulleet lähes kauhujuttuja Turkmenistanin rajalta, mutta vaikka sen ylitykseen kuluikin 2 ½ tuntia, niin tylsää odottelua haastavampaa se ei kuitenkaan ollut.

Lähdimme aamulla Bukharasta, suuntana Turkmenistanin Mary. Arial Travelin oppaamme jäi matkasta Bukharassa ja tilalle tuli uzbekistanilainen opas, joka halusi kerrata meille aikaisesta aamusta huolimatta Bukharan historian matkalla rajalle, joten emme oikeastaan jääneet häntä kaipaamaan kun nousimme bussista. Maarajojen ylityksethän tapahtuvat lähes aina kävellen.

Ensimmäisenä etappina oli Uzbekistanin raja ja tulli ja sen jälkeen astuimme maiden väliselle ei-kenenkään maalle. Tiesimme, että matkaa ensimmäiselle Turkmenistanin tarkistuspisteelle olisi pari kilometria ja että kyseisellä välillä olisi tarjolla taksikuljetuksia muutamalla dollarilla. Ja kas, hetken tilannetta ihmeteltyämme, paikalle ilmestyikin pakettiauton kokoinen ”pikkubussi”, johon tiukasti asettumalla 10 hengen ryhmämme matkatavaroineen mahtui. Perillä kukin meistä maksoi kuskille dollarin: onneksi löytyi riittävästi pieniä seteleitä, sillä rahasta takaisin saaminen olisi voinut olla haasteellista.

Turkmenistanin puolella!

Turkmenistanin puolella rajavartijat tarkistivat kertaalleen passimme ja varmistivat, että kaikkien nimet ovat kutsukirjelistassa. Itse asiassa juuri minut oli hetkellisesti ylennetty ryhmän vetäjäksi, sillä olin saanut ryhmämme listan Arial Travelin oppaalta, joka puolestaan oli anonut meille tarvittavat kutsukirjeet hyvissä ajoin etukäteen.

Turistit pääsevät Turkmenistaniin vain paikallisen matkatoimiston kutsulla ja samaan tapaan kuin Bhutanissa kyseinen matkatoimisto järjestää asumisen, kuljetukset, ruokailut ja oppaan Turkmenistanissa.

Virkamies rajalla teki työtään, tarkisti yksi kerrallaan, että nimi löytyi, se täsmäsi passiin ja kirjoitti sitten nimen kirjaansa, syystä tai toisesta. Lopulta kaikki nimet olivat löytyneet ja kirjoitettu ja saimme ryhmämme listan takaisin ja siirryimme reitillä hiukan eteenpäin. Varsinaiselle raja-asemalle oli vielä arviolta puoli kilometriä, joten jäimme taas toivorikkaasti odottamaan kuljetusta ja tulihan sieltä lopulta taas auto. Ja onneksi löytyi vieläkin niitä dollarin seteleitä.

Farabin raja-asemalla alkoi sitten varsinainen odotus varsinaisten viisumien saamiseksi. Samaan aikaan kanssamme asemalla oli samoin ehkä 10 hengen tanskalaisryhmä, joten ulkomaalaisia viisumia odottavia turisteja oli kerralla työn alla parikymmentä. Kummankin ryhmän tässä vaiheessa jo ryhmiinsä liittyneet turkmenilaiset oppaamme keräsivät ensin passimme, ohjasivat meidät valokuvausjonoon ja lopulta keräsivät maahantulo- ja viisumimaksuja 66 dollaria per nuppi. Tasaraha oli taas poikaa – tosin isommalla ryhmällä tarvittavassa ryhmäsummassa alkoi jo olla tarvittaessa vaihtorahaakin. Lopulta viisumit olivat passeissa ja jäljellä oli enää varsinainen maahantulojono, joka eteni pikkuhiljaa sekin.

Kokemuksia Turkmenistanin tullista

Turkmenistanin tullista olimme myös saaneet varoituksia: kuulemma tarkistavat laukut tarkkaan ja kaikki arvoesineet on syytä ilmoittaa, jotta ne myös saisi ongelmitta viedä maasta. Mekin olimme valmistautuneet laatimalla luettelon tietokoneista, tabletista, puhelimista ja kameroiden rungoista sarjanumeroineen. Turkmenistanilainen oppaamme ei kuitenkaan pitänyt sitä tarpeellisena, joten vaivaksemme ei jäänyt kuin arviolta joka toisen matkalaukun avaaminen kevyttä penkomista varten.

Olimme tosiaan kuulleet etukäteen juttuja Turkmenistanin rajalta mm. Reissujani-blogin Janilta. Sattumalta juuri tätä kirjoittaessani joku kysyy kokemuksia Turkmenistanin ja Uzbekistanin rajoilta Facebookin todellisten maabongareiden Every Passport Stamp -ryhmässä.

Kyselyn kommenteista ilmeni, että useammallakin oli katsottu valokuvia kameroista, tietokoneella olevaa materiaali pornon varalta ja mukana olleita opaskirjoja. Yhteistä ehkä kuitenkin näille kokemuksille oli, että ryhmässä matkustavat, joita turkmenistanilainen opas oli ollut vastassa jo rajalla, olivat päässeet vähällä, kuten mekin.

Joltakin oli Uzbekistanin rajalla käyty läpi lääkkeet ja kaveri muistutti, että kodeiinia sisältävät särkylääkkeet (esimerkiksi Panacod) ovat toisin kuin useimmissa maissa laittomia Uzbekistanissa.
Mekin olimme tähän varautuneet pyytämällä kaikista reseptilääkkeistä englanninkieliset leimalliset reseptit mukaan apteekista, mutta kieltämättä rajatarkastuksia odotellessa kävi vielä mielessä, että miten ei edes alkuperäisissä pakkauksissa olleet Panadolit … mutta osaltamme kukaan ei ollut lääkkeistä kiinnostunut. Ei edes Klexanesta, jota edelleen koetun keuhkoveritulpan jälkeen piikitän ennen pitkiä lentoja.

Mutta me selvisimme siis vain ”hukkaamalla” rajalla pari tuntia aikaa, jonka jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa kohti  Turkmenabadia ja lounasta ja edelleen Merviin ja Maryyn.
Alla muutama kuva matkan varrelta, Turkmenistanin maaseudulta.

Mervin muinaisen kaupungin rauniot

Tadzikistanissa ja Uzbekistanissa alkanut matkamme Silkkitiellä jatkui Turkmenistanin puolella Mervissä, joka oli aikoinaan yksi matkan varrella sijaitsevista keitaista. Aikoinaan alueella sijaitsi useita kaupunkeja, mutta nyttemmin jäljellä on vain muutamia raunioita ja Sultan Sanjarin mausoleumi. Hiukan vaikea uskoa, että 1100- ja 1200-luvuilla Merv oli yksi maailman suurimpia kaupunkeja, jossa asui jopa 500 000 asukasta. 1221 kaupunki joutui kuitenkin antautumaan Tsingis-kaanin maailman valloitukselle ja sen myötä se lähes katosi maailman kartalta, kun kaupungin lähes koko väestö sai surmansa.

Kaupunki rakennettiin vielä muutaman kerran uudelleen, mutta 1800-luvulle tultaessa se oli jo hylätty.

Aloitimme Kyz-Kalan linnoitusten rauniolta. Täällä seinämiä on sen verran vielä pystyssä, että näiden muodosta ja koosta saa jonkinlaisen käsityksen.

Sultan Sanjarin mausoleumi seisoo ylväänä paikoillaan – ei tosin ihan alkuperäisessä kunnossaan 1100-luvulta, mutta Unescon maailmanperintökohteena siinä lienee kuitenkin alkuperäistäkin merkittävästi jäljellä.

Ashkabin mausoleumit ovat edelleen pyhiinvaelluskohteena. Lisäksi niiden vieressä on vielä nykyisinkin käytössä ole hautausmaa, joten muinaisemman historian lisäksi täällä pääsee näkemään vähän tuoreempaankin historiaa.

Lopuksi kiipeämme vielä Erk-Kalan linnoituksen huipulle. Itse linnoituksen rauniotkin ovat vuosien mittaan hautautuneet maa-aineksen alle, joten entinen linnoitus vaikuttaa isolta kraaterilta, jonka keskellä lampaat laiduntavat kaikessa rauhassa. Turisteja ei Mervissä, kuten ei missään koko Turkmenistanissa, ole ruuhkaksi asti.

Yö Maryssa

Ensimmäisen yön Turkmenistanissa vietämme Maryn kaupungissa, jonne Mervistä ei onneksi enää ole pitkä matka. Koko päivälle kertyi kilometreissä pituutta ehkä vajaat 400 kilometriä. Skippaamme illallisen ja ostamme hiukan juotavaa ja syötävää hotellin baarista. Manaatteja meillä ei vielä ole, mutta onneksi saamme neuvoteltua ostokset 10 dollarin hintaan. Selvästikin tämä on kalliimpi maa, sillä samaiset pari juotavaa ja keksipussi olisivat vielä Uzbekistanissa maksaneet korkeintaan pari-kolme euroa. Myöhemmin opimme, että manaatteja virallisella kurssilla vaihdettaessa samainen satsi olisi jo maksanut yli 13 dollaria.

Hotellimme Maryssa, nimeltäänkin Mary, kuten myöhemmin Ashgabatissakin, oli sarjaa loistohotelli, jossa pärjäsimme mainiosti yhden yön. Seuraavana päivänä matkamme jatkuikin sitten jo aikaisemmin mainitsemallani Turkmenistan Airlinesin lennolla Ashgabatiin.