Tarinoita Curacaolta

Blue Curacao likööri. Kävimme Willemstadissa kahdesti pienessä likööritehtaassa maistelemassa sinistä likööriä. Tarkkaan ottaen sitä oli tarjolla muissakin väreissä, mauissa, kuin sinisenä. Kahteen kertaan, ensin Aventuran matkaan kuuluneella lyhyellä kaupunkikierroksella ja toiseen kertaan seuraavalle päivälle varaamallamme saarikierroksella. Muuta yhteistä ei näillä kierroksilla onneksi ollutkaan, vaikka olinkin siitä ensin hiukan huolissani – lyhyttä kaupunkikierrosta en ollut odottanut tapahtuvaksi saarikierrosta Viatorin kautta varatessani.

Kohteena maailma -blogia kirjoittavalle Ramille ei ollut isoa kilpikonnaan lukuunottamatta jäänyt paljoa käteen omatoimisesta saarikierroksesta Curacaolla. Minä olin Curacaosta ihan innoissani – kiitos loistavan oppaamme, Yellow Adventures -retkifirman Miken. Ilman häntä saari olisi jäänyt kokoelmaksi värikkäitä taloja Willemstadissa, pölyisiä teitä ja karuja rantoja.

Palaan Willemstadiin vielä omassa jutussaan – tutustutaan ensin karuun saareen pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Öljynjalostusta ja laivojen korjausta

Willemstadin kahden kaupunginosan, Otrobandan ja Pundan, jälkeen suuntasimme Fort Nassaun linnoitukselle, josta on hyvä näköala niin Willemstadin kanavaan kuin satamaan. Curacaon valttina on aina ollut hyvä suojaisa satama ja sen myötä saarelle syntyikin aikoinaan öljynjalostusteollisuutta kuin nyttemmin korjaustelakka.

Öljynjalostusteollisuus syntyi tänne suostuisten tähtien alla: Venezuelassa oli öljyä ja hollantilainen Shell osasi sen jalostamisen. Liittoutuneiden toisessa maailmansodasta käyttämästä kerosiinistä pääosa tuotettiin täällä. Sittemmin öljynjalostamo myytiin Venezuelalle nimelliseen hintaan, mutta maan nykyisessä tilanteessa se ei ole toiminnassa – ja curacaolaisten mielestä sen saisikin sulkea lopullisesti. ”Väärällä” suunnalla olleet kaupunginosat kärsivät aikaisemmin pahasti jalostamon saasteista, mutta nyttemmin ilma on kirkastunut näilläkin alueilla.

Fort Nassaun linnoituksen huipulle noustakseen on noustava 47 askelmaa, mutta se kannattaa ehdottomasti tehdä, näkymien takia.

Itseäni viehättävät edelleen maailmalla telakat ja korjaustelakat, sillä elinhän lapsuuteni ja nuoruuteni moisen vaikutuspiirissä isäni työskennellessä Turun telakalla.

300 000 orjaa Afrikasta

Fort Nassaun linnoitukselta matkamme jatkuu saaren läntisiin osiin. Maisema on kuivaa ja teiden varsilla kasvaa lähinnä piikkipensasta ja kaktuksia. Saarella ei voi käytännössä viljellä mitään, joten kaikki ruoka on tuontitavaraa. Piikkipensaskin on tuontitavaraa, jo vuosisatojen takaa: saaren kautta kulkeneet arviolta 300 000 orjaa toivat sen tullessaan Afrikasta. Täällä wabi on muita kasveja sitkeämpänä on valloittanut kaikki vähänkin kasvukelpoiset paikat. Afrikassa se kelpaa kirahvien ruuaksi, mutta Curacaolla ei ole kirahveja. Vuohia sen sijaan on, mutta nekin syövät ensin kaikki muut kasvit.

Saaren suurimmassa luonnonpuistossa, Christoffelin kansallispuistossa, jossa on myös saaren korkein vuori, vuohet on onnistuttu pitämään aitojen avulla poissa ja siellä voi edelleen nähdä myös saaren alkuperäistä kasvistoa, mutta päivän saarikierroksemme ei ulotu sinne asti. Jos viivyt saarella pitempään, niin kannattanee tutustua tuohon puistoon ja sen vaellusreitteihin.

Siellä täällä näkyy edelleen afrikkalaismallisia taloja, joiden leveät seinät kapenevat ylöspäin. Saaren kautta kulkeneet orjat piti majoittaa siksi aikaa kun he asuivat täällä, vahvistuakseen (lue, arvoaan kasvattaakseen) merimatkan jälkeen, ja talojen rakentamiseen käytettiin tietysti, afrikkalaisia orjia, jotka rakensivat tietysti samanlaisia taloja kuin kotiseuduillaan, Afrikassa.

Suolaa ja flamingoja

Curacao on aikoinaan tuottanut suolaa: merivettähän täällä on rajattomasti ja auringonpaistettakin lähes ympäri vuoden. Pysähdyimme suola-altaiden äärelle hetkeksi, katsomaan niin etäällä näkyviä vaaleanpunaisia flamingoja kuin valkoista suolantuotantoon liittyvää muistomerkkiä. Flamingot tarvitsevat suolaa ja pysähtyvät ajoittain näille suola-altaille. Bonairella flamingoja on enemmänkin kuin Curacaolla, vaikka me näimmekin niitä eniten Aruballa, mutta Renaissance -hotellin yksityisen saaren flamingot ovat vähän kuin eläintarhan flamingot: ne on ostettu sinne ja niiden siivet on typistetty siten, että niillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysyä siellä.

ABC-saarilla käytettävä makea vesi tuotetaan muuten merivedestä.

Ravintolavinkki

Pysähdyimme lounaalle kaukana Willemstadista sijaitsevaan Bistro e Lanternuun, jonka lounaslistalta löytyy maittavia salaatteja ja isoja lounasleipiä. Pienessä, ehkä 20 paikkaisessa paikassa tunnelma on rauhallinen ja palvelu pelaa. Ravintolarakennus on vaalean tyylikäs ja toivottaa monella kielellä hyvää ruokahalua. Aruballa paikallinen oppaamme, jota en todellakaan kehuisi kuten opastamme Curacaolla, jätti meidät saaren ehkä suurimpaan rantaravintolaan selviämään keskenämme eikä ruoka eikä tunnelma yltänyt lähellekään E Lanternun tunnelmaa.

Vuohiburgereita E Lanternu ei tarjoillut, mutta samoilla kulmilla sijaitsee Williwoodin (St. Willibrordus) kylä ja siellä Williburger, jossa niitä tarjotaan. Vuohipihvit paistetaan tietysti vuohenmuotoisessa grillissä.

Tuossa yllä kerroin hiukan Curacaon kasvillisuudesta ja siitä miten se on vuohien takia yksipuolistunut. Vuohiburgereiden osalta paikalliset iskevät takaisin – ja siis syövät ne vuohet!

Iguaanakeittoa?

Vuohen lisäksi Curacaolla voi halutessaan nauttia iguaanaa. Jos käyt, kuten me, ensin Curacaolla ja samalla reissulla myöhemmin Aruballa, ja haluat maistaa iguaanaa, niin tee se Curacaolla – Aruballa iguaanaa ei enää syödä.

Iguaana on miehinen ruoka. Joillakin lajeilla on kaksi penistä ja mikä olisi miehuudelle parempaa ravintoa kuin eläin, jolla on tuplavarusteet. Perjantai-iltana syötävä iguaana on syytä pyydystää jo alkuviikosta. Ne syövät nimittäin usein manzaninja-nimisiä myrkyllisiä pieniä omenantapaisia hedelmiä, mutta kun eläimen pyydystää muutaman päivän ennen sen syömistä ja tarjoaa sille vankeusaikana myrkytöntä kalabassia, niin loppuviikosta sen voi jo vaaratta syödä.

Iguaana maistuu kuulemma kanalle. Siitä tehdään kuulemma myös perinteisesti limaista keittoa, joka ei kuulemma maistu juuri miltään.

Iguaanan lihaa ei Willemstadin ravintoloista taida löytyä, mutta paikallisilta markkinoilta voit löytää iguaanakeittoa.

Rantavinkki

Curacaon rannoista vinkkasinkin jo saaresta tuoreeltaan kirjoittaessani Jetlaggies-blogin yhteenvetoon. Oppaamme näytti meille kuitenkin vielä heidän vinkkaamiensa seitsemän rannan lisäksi yhden, Playa Jeremin. Väitti, että tämä pieni ranta on hänen suosikkinsa. Mene ja tiedä, voihan se ollakin, tai sitten se vaan osui sopivasti reitille. Ainakin ranta oli pieni ja siellä oli iltapäivällä vain muutamia ihmisiä.

Matkaa jatkaessamme opas intoutuu myös kommentoimaan curacaolaista elämäntyyliä hollantilaiseen verrattuna. Ohitimme jonkinlaista mittaustyötä tekevän auton. Mittausta suorittava kaveri istui matkustajan puolella ja piti mittalaitetta kädessään auton vieressä. Oppaamme epäili, että mittaustyö olisi ehkä tarkoitettu tehtäväksi kävellen, mutta fiksut curacaolaiset ovat niin loistavia keksimään helpompia tapoja selvitä päivän töistään – ja livistämään vaikka rannalle! Mene ja tiedä, ehkä näin.

Snorklaa tai hyppää kalliolta

Saaren läntisimmän reunan rannat ovat erityisesti snorklaajien suosiossa. Merenalainen elämä on ilmeisen runsasta ja värikästä, ainakin snorklaajien määrästä päätellen, esimerkiksi Westpuntin rannalla.

Meksikon Acapulco tuli mieleemme oppaamme esitellessä kallionreunaa, josta uskaliaimmat hyppäävät mereen. Matkaa Willemstadista on jonkin verran, mutta yksi jos toinenkin, rehentelijä, on kuulemma tehnyt matkan, ja lopulta sittenkin jättänyt hyppäämättä. Ehkä varovaisuus on joskus myös viisautta.

Viisautta on myös jättää syömättä myrkylliset manzanilla-omenat, joista rannoille vievien teiden varsilla varoitetaankin. Iguaanat saattavat selvitä niistä, mutta turistit eivät. Puuta väitetään maailman myrkyllisimmäksi ja jo pelkästään sen koskettamisesta voi saada ikävän allergisen reaktion tai ihottuman.

Sheta Bokan luonnonpuisto

Curacaon uimarannat ja kylät ovat lähes järjestään saaren eteläisellä rannalla. Pohjoispuolella tuulee aina ja meri lyö korkealle jylhillä kalliorannoilla. Bokia, eli rannan kohtia, joissa meri rynnistää rannan kapeisiin rotkoihin ja luoliin ja nousee valkoisena vaahtona korkealla ilmaan, on useammassa kohdassa rantaa. Me kävimme ihailemassa myrskyävää merta Sheta Bokan luonnonpuistossa.

Ei päivä tosin erityisen myrskyinen tainnut olla, mutta mustien kallioiden ja niihin voimalla lyövien aaltojen yhdistelmä tuotti mielikuvan myrskystä.

Samanlaisia ilmiöitä voi nähdä myös mm. Reunionilla tai vaikka Sao Tomella Länsi-Afrikan edustalla.

Blue Curacaon tarina

Palataan vielä hetkeksi sinisen liköörin tarinaan. Curacaon asuttivat ensimmäisenä, länsimaalaisista, espanjalaiset. He toivat mukanaan valencianappelsiinin siemeniä ja yrittivät niiden kasvattamista saarella. Saaren ilmasto ei kuitenkaan suosinut noin minkään kasvattamista, mukaanlukien appelsiinit, joten appelsiini viljely jäi sikseen. Puut kuitenkin jalostuivat vähitellen omaksi lajikseen, pieniä kitkeriä vihreitä appelsiineja tuottavaksi lahara-appelsiinipuiksi.

Sattuman oikusta, johon saattaa liittyä maahan pudonneet sinisiksi homehtuneet kitkerät appelsiinit, curacaolainen Senior & Co -tislaamo alkoi tuottaa likööriä lahara-appelsiinien kuorista. Erottuakseen muista likööreistä valmiiseen tuotteeseen lisättiin sille nyttemmin tunnusmaisen värin antavaa sinistä väriä. Värillä ei siis ole mitään tekemistä homeen kanssa. Nyttemmin likööriä tehdään monen muunkin värisenä ja makuisena, eli tislattuun tuotteeseen lisätään väri- ja makuaineita.

Vastaavaa likööriä tehdään muuallakin maailmassa ja sekään ei ole ihan selvää, että valmistettiinko likööriä ensin Curacaolla vai Amsterdamissa, mutta ainakin tätä nykyä curacaolainen tislaamo on ainoa, joka valmistaa sitä enää lahara-appelsiinien kuorista ja siihen perustuen nimeää juomansa aidoksi, The Genuine Curacao Liqueur.