Vain kuukausi sitten totesin koronasulkujen innoittaman kansallispuistoharrastuksemme päättyneeksi: puolet Suomen 41 kansallispuistosta oli tullut nähtyä. Mutta, kerta kiellon päälle, ja niin vaan päädyimme taas kansallispuistoon: Perämeren kansallispuistoon!
Ensisijainen kohteemme oli nähdä Keminkraaselin majakka, mutta kun keskustelimme retkemme yksityiskohdista tuolla alueella venekuljetuksia tarjoavan Venetaksi Pekka Ahon Pekan kanssa, reitiksemme muodostui lopulta käynti Iso-Huiturin Piispankivellä ja Keminkraaselin majakalla.
Perämeren kansallispuisto
Kemin ja Tornion alueelle sijoittuva Perämeren kansallispuisto sijaitsee Pohjanlahden perukassa. Kansallispuisto sijoittuu Suomen kymmenen suurimman kansallispuiston joukkoon, mutta vain 2,5 neliökilometriä sen 157 km² pinta-alasta on maata. Kävijämääriltään vuonna 1991 perustettu kansallispuisto on Suomen pienin, sillä puiston pienille saarille pääsee vain veneellä – vierailua kansallispuistossa suositellaan jopa vain kokeneille pienveneilijöille, sillä saaret eivät sijaitse ihan rannikon tuntumassa vaan iso osa matkasta on avovettä. Kansallispuiston saaret ovat syntyneet maannousun myötä ja maisema muuttuu täälläkin – kuten Merenkurkun alueella – edelleen jatkuvasti.
Tavallaan melkein hupaisa yksityiskohta oli mielestämme useammassa kohdin E8-tien varrella olevat Perämeren kansallispuistosta kertovat ruskeavalkoiset kyltit, jotka luovat mielikuvan siitä, että kohta tarjolla on tienviitta, että käännyt tästä ja hetken päästä olisitkin perillä kansallispuistossa.
Käytännössä automatkailija kuitenkin päätyisi Torniossa vaikka Leton pienvenesatamaan tai Kemin Sisäsatamaan Perämeren kansallispuistosta kertovalle kyltille. Toki niistä kylteistä voisi sitten lukea kohdasta palvelut venekuljetuksia tarjoavista yrityksistä, mutta saattaa olla, ettei retki ehkä sittenkään onnistuisi, jos varauksen jättää siihen hetkeen kun on jo satamassa.
Me sovimme alustavasti ajankohdasta jo useita viikkoja aikaisemmin, mutta kuten meriretket aina, lopullisesti matkan ajankohta vahvistui vasta muutamaa päivää ennen. Siinä vaiheessa olimme jo toivorikkaasti varanneet lennot Helsingistä Ouluun ja vuokra-auton, jolla pääsimme Oulun lentokentältä Tornioon. Mutta matkamme rakentui kuitenkin myös Tornion ja Haaparannan nähtävyyksien varaan, ei vaan meriretkeen, vaikka tietysti sen toteutumattomuus olisi vähän harmittanut.
Me maksoimme puolen päivän mittaisesta retkestä 300 euroa. Kesän 2022 muita hintaesimerkkejä ovat esimerkiksi retki Selkä-Sarven saarelle 1-5 henkeä 225 euroa tai Vähä-Huituriin 110 euroa. Polttoaineen hinnan nousu nostanee näitäkin esimerkkihintoja jatkossa.
Iso-Huituri on tuossa Vähä-Huiturin alapuolella – selkeämmin kansallispuistoa kartalla voi tarkastella vaikka näistä Luontoon-sivuston kartoista.
Tässä venetaksimme jo lähtemässä Leton satamasta retkemme jälkeen
Iso-Huituri
Torniosta Leton satamasta lähdettyämme ohitamme melko pian pienen Vähä-Huiturin saaren, joka sekin on yksi Perämeren kansallispuiston saarista. Pienen saaren vaalealla hiekkarannalla näyttää olevan ainakin yksi vene, eli hiukan pilvisenäkin loppukesän päivänä tämäkin kohde vetää ihmisiä puoleensa. Pekka näyttää meille myös Katajan saaren, jonka itäpuoli kuuluu Ruotsille ja pieni kolkka eteläpäädyssä Suomelle. Katajan saarella on Ruotsin itäisin kohta.
Iso-Huiturin rannassa Pekka ajelee vähän aikaa edestakaisin muistellen parasta rantautumispaikkaa. Laitureita näillä Vähä- ja Iso-Huiturin saarilla ei ole, eli lopulta sopivassa kohdassa vene ajetaan niin lähelle rantaa kuin mahdollista ja veneen keulaportin kautta voimme hyppiä kiveltä kivelle rantaan, tossut jalassa tai tossut kädessä. Onneksi vesi ei vielä elokuussa ole kylmää!
Iso-Huiturin rantaniitty on melko tiheää kasvustoa, mutta kyllä näiden puiden läpi pääsee puikkelehtimaan. Rannalla on myös vanha kalastajien aikoinaan käyttämä rakennus, joka on sittemmin hylätty. Muutamaa punaista kärpässientä ei voi olla huomaamatta muuten vihreässä maisemassa. Mutta meillä on kohde, Piispankivi, saaren pohjoispäässä.
Piispankiveä pidetään merkittävimpänä Perämeren kansallispuiston muinaisjäännöksistä. Se on suurista kivistä rakennettu noin 6 metriä pitkä ja yli 2 metriä korkea merkkipaalu, pyykki. Piispankiveä pidetään Turun ja Uppsalan hiippakuntien rajapyykkinä ja muistona hiippakuntien rajankäynnistä. Rakennelma on ajoitettu 1300-luvulle.
Veneemme Iso-Huiturin rannassa. Horisontissa Metsä Groupin Kemin kartonkitehdas.
Perämeren kansallispuiston myötä olemme käyneet 22 kansallispuistossa Suomen tätä nykyä (2022) 41 kansallispuistosta. Suunnitelmia seuraavasta kansallispuistoretkestä meillä ei ole, mutta eivät ne tietysti ihan poissuljettuja ole, jos jostain syystä satumme sopivan lähelle jotain noista 19 kansallispuistosta.
Selkä-Sarvi
Iso-Huituria suositumpi kohde Perämeren kansallispuistossa on Selkä-Sarvi, jossa useimmat Perämerelle nimenomaan kansallispuiston takia käyvät – meille, jotka olimme varsinaisesti suuntaamassa Keminkraaselin majakalle Iso-Huituri sopi paremmin.
Vierailusta Selkä-Sarven saarella on juttu ainakin Matkalla missä milloinkin -blogissa:
Perämeren kansallispuisto – Suomen vähiten vierailtu kansallispuisto
Keminkraaseli
Keminkraaselin majakkaa en vielä pari kesää sitten ajatellut koskaan näkeväni mielessäni Suomen majakoita listatessani. Ehkä ensimmäisen kimmokkeen lähteä katsomaan myös Keminkraaseli sain Evasion-blogin Jähti-risteilystä kertovasta jutusta (joka on valitettavasti jo poistunut bittiavaruuteen). Keminkraaselinkin voisi siis päästä näkemään ”helpostikin” valmiilla retkellä. Helposti tuossa lainausmerkeissä, sillä kun asiaa tämän kesän osalta tutkailin, niin löysin tasan yhden risteilyn, joka sekin sitten osui Balin ja Itä-Timorin matkamme ajalle.
Mutta ajatus oli jäänyt mieleeni itämään. Kun käymättömien Nomadmania-alueitteni tutkailu tuotti tarpeen käydä Haaparannassa ja tuo Perämeren kansallispuistokin oli samalla suunnalla, niin lopulta sitten päädyimme Tornioon ja Kemiinkin,
Keminkraaselin majakka vuodelta 1937 on Suomen pohjoisin majakka, joka ohjaa aluksia oikeaan niin Ajoksen satamaan kuin matalaa sisäreittiä niin pohjoiseen kuin etelään. Teräsbetonirunkoisen majakan korkeus on 24 metriä ja se on maalattu mustavalkoiseksi. Majakka sijaitsee sen verran pienellä kalliosaarella, että rantauduttuamme rantakivissa kahlaamalla juuri Iso-Huituriin, totesimme, että tämän majakan näkee ihan hyvin veneestäkin – rantautuminen ei olisi tuonut mitään lisää.
Majakka näytti olevan ainakin pienen matkan päästä hyvässä kunnossa ja se onkin viimeksi kunnostettu vuonna 2018.
Ykskiven punavalkoinen pooki Keminkraaselista teleen läpi nähtynäPaluumatkalla poikkesimme Kemin sisäsatamassa katsomassa tuon mainitun Jähti-laivankin – ja vielä myöhemmin Torniosta Ouluun ajaessamme toisen kerran, maalta käsin. Hienoltahan tuo näytti, mutta jäi nyt sitten meiltä Jähti-risteily tekemättä.
Keminkraaselin majakka oli 29. näkemämme Suomen 39 majakasta – tai 33 manner-Suomen majakasta.
Jos vaikka ensi kesänä kävisi Strömmingsbådanilla, niin kasassa olisi 30/33 manner-Suomen majakoista ja siinä missä jossain vaiheessa asetin kansallispuistotavoitteeksemme 50%, niin eiköhän majakoiden osalta 90% olisi riittävä :-) Tietysti jos vastaan tulisi sopivia tilaisuuksia käydä Kallanin (Pietarsaaren edustalla), Merikarvian tai Tiiskerin (Loviisan edustalla) majakalla, niin tuskin kieltäytyisin …
Keminkraaselilta palasimme Kemin edustalta kulkevaa sisäväylää pitkin Tornioon Leton satamaan. Tuulivoima tuntui näillä rannikoilla olevan kova sana. Kuten korkeat kaupungintalot. Kemin sokeripala taitaa korkeudessaan ylittää jopa Tornion kaupungintalon. Haaparannassa sen sijaan torin laidalla oleva kaupungintalo sopeutuu loistavasti korttelin muihin rakennuksiin kuten esimerkiksi vanhaan Stadshotelletin rakennukseen.
Näistä pääosa tuottaa kuulemma sähkö Ikealle. Mariannekarkin värinen on yksityisomistuksessa.
Kemin kaupungintalo kohoaa korkealla (vasemmalla) – oikealla Kemin lumilinnan alue ja etenkin sen merenrantahuviloiden rivistö
Sisäväylällä oli kesympää, vaikka purjehtia vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna
Näyttääpä Iso-Huiturin saari kasvustoltaan erilaiselta kuin Selkä-Sarvi. Jotenkin olin ajatellut saarten kasvillisuuden olevan keskenään jokseenkin samankaltasta, mutta näin ei näköjään olekaan. Nythän Evosta tulenee lähiaikoina kansallispusito, jolloin kansallispuistojen lukumäärä kasvaa yhdellä. Teillä näyttää kuitenkin olevan senkin jälkeen yhä edelleen yli puolet käytynä!
Kiitos Mikko! Iso-Huituri oli osaltamme Pekan suositus ja olimme siihen ihan tyytyväisiä. Evoa voisi kyllä harkita kansallispuistonakin – tosin alueella olen oleskellut jonkin verran nuoruudessani muutenkin.
Kansallispuistoista tuo on yksi niistä, jonka joskus vielä haluaisin nähdä. Onko tuo kuski mahdollista varata itselle sopivana ajankohtana?
Kiitos Sari! Venetaksin ideana on tosiaan se, että sen voi varata kuin taksin, eli itselleen sopivana ajankohtana. Tosin tuuliolosuhteet – ja muut mahdolliset varaukset huomioiden – eli jos tietää jollain aikavälillä olevansa tuolla suunnalla, niin kannattanee olla jo etukäteen yhteydessä esimerkiksi Pekkaan.
Tämä on yksi niistä kansallispuistoista, joissa haluaisin ehdottomasti päästä käymään! :) Hieman on tuo venetaksin hinta jarruttanut tulemista, mutta ehkäpä isommalla porukalla voisi olla kiva!
Kiitos Eveliina! Pekan veneeseen mahtuu (hyvissä olosuhteissa) viisikin, eli jos saa pienen porukan kasaan, niin hinta per nuppi jää kyllä jo aika kohtuulliseksi.
Aikamoisten järjestelyjen takana Perämeren kansallispuisto onkin. Ei ole ihme, että sen vierailijan määrä on vähäinen. Sitä arvokkaampi kokemus se taisi olla. Onhan puistossa myös historiallisia nähtävyyksiä, kuten Piispankivi.
Kiitos Nadine! Tosiaan ehkä ihan vaan Iso-Huiturin takia emme olisi tuonne lähteneet, mutta kun samalla suunnalla oli tuo majakkakin ja vielä tuo ”rajakokemuskin”, niin kokonaisuus oli minusta jo ihan ”kannattava”.