Naiset, joita ajattelen öisin

Naiset joita ajattelen öisin feature

Luin, ilmeisesti hiukan jälkijunassa, Mia Kankimäen kirjan Naiset, joita ajattelen öisin.
Kirja taisi olla hyvä, sillä se onnistui herättämään minussa niin ihastuksen kuin vihastuksenkin tunteita. Kävin kirjaa lukiessani päässäni keskustelua kirjailijan kanssa. Karen Blixenin kohdalla hyväksyvää ja innostunutta, mutta kirjan edetessä päädyin myös väittelemään hänen kanssaan.

Tutkimusmatkailijat osion kohteiden valinta on kummallinen:

Alkaa armoton inspiroivien naisten karsinta. Esimerkiksi matka­kirjailijoista hylkään tylysti kaikki yltiörikkaat aateliset perijät, lähetyssaarnaajat, kotiopettajattaret, aviomiestensä kanssa matkustaneet sekä vuoden 1900 jälkeen syntyneet.

Mikä vika kunnollisessa rahoituksessa on? Miksi pitää ihannoida köyhyyttä ja asioiden tekemistä vaikeimman kautta?

Firenzen naistaiteilijoitakin käsittelevää osuutta huomaan vähintäänkin ihmetteleväni. Miten niin näiden löytäminen oli vaikeaa? Jonkun teoksen sanallisen kuvauksen tueksi päädyn hakemaan netistä sen kuvaa ja huomaan, että kyllä ne kirjailijat ja heidän teoksensa ja tarinansa ovat jo Wikipediassa. Mutta tietysti, eihän teoksen kuvan näkeminen ole sama asia kuin itse teoksen näkeminen ja uskon, että museoiden varastoissa olevien vanhojen teosten näkeminen on saattanutkin olla vaikeaa, hyvinkin vaikeaa.

Naiset joita ajattelen öisin Mia Kankimäki

Afrikassa Karen Blixenin jalanjäljissä

Mutta aloitetaan alusta. Afrikasta.

Päätämme mennä äitien­päivän kunniaksi vielä hetkeksi ylellisen Meru-hotellin terassiravintolaan. Kontrasti savitalojen ja lasiseinäisen hotellin välillä ei voisi olla räikeämpi. Portilla on turvatarkastukset ja autojen alustat tutkitaan teleskooppipeileillä, hotellin puutarhassa on avara, palmujen reunustama nurmikenttä ja tyylikäs ravintola allasbaareineen. Terassilla istuu varakkaita, hyvinpukeutuneita paikallisia ja valkonaamoja, jotka selostavat safarikokemuksiaan Skypen kautta toiselle puolelle maailmaa. Altaalla joku makaa vielä uimahousuissaan drinkki kädessä.

Ihanaa, kirjoitin juuri, koronakevään matkustustyhjiössä jutun vuosien takaisestamatkastamme Tansaniaan ja huomaan, että vaikka välissä on vuosia ja matkan toteutustapa on ihan erilainen, niin Tansania on pitkälti sama. M kuljettaa minua Tansaniassa luonnonpuistosta toiseen jopa samassa järjestyksessä kun kiersimme niitä, minä, Lasse ja sisarentyttäreni Satu hiihtolomaviikolla 2003.

M kuvaa näkymää Lobossa näin:

Huoneestani avautuu näkymä suoraan avoimelle savannille, mitta itse lodge on rakennettu kekseliäästi kopjen, suuren kivi- ja kalliomuodostelman päälle. Kopje on myös leopardien ikiaikaista pesimäaluetta, ja siksi lodgen kallioilla kävely on pimeän tultua kielletty: leopardit saalistavat täällä paviaaneja ja kalliotamaaneja, ne saattavat joskus kiivetä jopa ravintolan portaita pitkin, ja pari kuukautta sitten leopardinpennut olivat leikkineet lodgen uima-altaassa. Hotellinjohtaja vannottaa, etten saisi mennä näköalapaikoille yksin, ja vaatii saada saattaa minut kopjen huipulle, vaikka en ole ihan varma, miten tuo hieman pullea, ruudulliseen pukuun pukeutunut intialaismies olutlasi kädessään voisi minua leopardin uhatessa auttaa.

Meitä ei, vuonna 2003, varoitettu leopardeista, mutta auringonlaskunäkymä savannille oli yksi kaunein näkemistäni ja paviaanit olivat tosiaan läsnä: turistit istuivat yhdellä kalliolla katsomassa auringonlaskua, paviaanit toisella kalliolla.

Lobo WIldlife Lodge - Naiset joita ajattelen öisin
Auringonlaskua ihailemassa Lobo Wildlife Lodgen kalliolla

Nuoruusvuosieni matkaunelma: Serengeti

Ngong-vuoren juurella

Tansania päätyi kirjaan siksi, että tilanne Keniassa oli levoton ja M halusi safarikokemuksen. Kenian osalta M:n ja meidän matkamme alkavat jo kietoutua ajallisestikin yhteen, sillä yhden Kenian matkaidean hylkäsimme maan levottomuuksien takia ja kun Keniaan lopulta päädyimme, niin päädyimme myös, uteliaisuuttamme, Westgaten ostoskeskukseen, katsomaan omin silmin yhtä terroristi-iskujen kohteeksi joutunutta paikkaa.

Kenia on kuitenkin tärkeä maa, jos kirjoittaa Karen Blixenistä – tai jos vaan on kiinnostunut Karen Blixenin tarinasta kirjoittamatta siitä kirjaa.

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella.

Näin kirjoittaa Karen. Samaan tapaan kuin M lähes haukoin henkeäni kun aikoinaan lopulta päädyimme Karenin talolle Nairobin lähellä. Olin odottanut sitä monta vuotta, sillä toisin kuin M, aloitin Karen-pyhiinvaellukseni Rungstedista Kööpenhaminan lähellä. M aloitti Keniasta ja kävi vasta sen jälkeen Rungstedissa.

M käy myös Denysin haudalla Ngongin kukkulalla. Mekin näimme Ngongin kukkulat, mutta emme ehtineet käydä haudalla, sillä emme olleet osanneet etukäteen ajatella, että sielläkin voisi käydä, joten aikamme ei riittänyt. Olen kateellinen M:lle.

Muthaiga-klubille ei M:kään päässyt. Emme mekään. Yritimme kyllä. Kävimme klubin ulkopuolella ja yritimme ylipuhua vartijoita päästämään meidät edes pihalle, mutta ei. Pitäisi löytää joku klubin jäsen, joka kutsuisi klubille. Valmistelut olisi tältäkin osalta pitänyt siis aloittaa kauan ennen kuin matkustimme Keniaan.

Pidän M:n tavasta kirjoittaa tarinaa lomittamalla siihen Karenin sanoja, joihin hän vastaa. Siinä missä käyn päässäni keskustelua M:n kanssa, hän käy kirjassaan keskustelua tarinansa naisten kanssa.

Minun Afrikkani -elokuvan maisemissa

Mbogani Kenia - Naiset joita ajattelen öisin
Mboganin, Karenin farmin, päärakennus Nairobin lähellä Keniassa
Muthaiga klubi
Muthaiga-klubin sivuportilla – tänne ei todellaan niin vaan kävellä sisään
Blixen Rungsted - Naiset joita ajattelen öisin
Karen Blixenin haudalla ja Rungstedin kotimuseossa kävimme kesällä 2013

Matkabloggaajia 1800-luvulla

Karen Blixeniä rahoitti Tanskassa asuva suku. Tutkimusmatkailijat, ne riittävän köyhät, muistuttivat jo monella tapaa vaikuttajia ja/tai matkabloggaajia.

Ihailun kohteen budjettimatkailija vain käsimatkatavaroilla, kuullostaako tutulta?

Hän (Ida Pfeiffer) myös ylpeilee pihiydellään kuin travel­lerit konsanaan (”matkalaiset kuten ruhtinas Pückler-Muskau tai ­Chateaubriand ja Lamartine olisivat kuluttaneet neljätoistapäiväisellä kylpylämatkalla saman, mikä minulla, vaatimattomalla pyhiinvaeltajalla, riittää kahden tai kolmen vuoden matkalla”) ja pilkkaa mielellään ”tyypillisiä eurooppalaisia”, jotka kuljettavat matkoilla koko omaisuuttaan hankalasti mukanaan (kuten nykypäivän travellerien pilkkaamat Samsonite-turistit).

Vaikuttaja 1800-luvun alkupuolella:

Kuuluisaksi tultuaan Ida suorastaan alkoi olettaa saavansa ilmaisia palveluksia, ja saattoi närkästyä jollei niitä kuulunut. Matkoiltaan palattuaan hän kiitti kirjoissaan häntä auttaneita henkilöitä, ja toisaalta myös mainitsi nimeltä ne, joilta oli saanut huonoa kohtelua, ja ehkä tästä johtuen laivayhtiöt myöhemmin suorastaan anelivat häntä vastaanottamaan ilmaisia matkoja.

”Matkabloggaajan” haasteita jo vuosisatojen ajan, selvästikin:

Yritän pitää matkapäiväkirjaa ajan tasalla, mutta on itse asiassa ­aivan hemmetin vaikeaa ja rasittavaa pakottaa itsensä kirjoittamaan kurinalaisesti reissun joka ainoana iltana, kun on pitkän päivän tapahtumista ja informaatiotulvasta jo aivan näännyksissä, ehkä vielä kuumuudesta huonovointinen tai päänsäryssä.

Ja silti Isabella pystyi, joka ilta, samoin kuin Ida ja Mary. Ajattelen heitä valvomassa yksin kynttilänvalossa kirjoittamassa, kun kaikki muut jo nukkuivat – kirjoittamassa sillä järkähtämättömällä tahdonvoimallaan vielä yhden sivun, ja vielä yhden, ja sitten vielä yhden.

Nyttemmin muistiinpanot taitavat harvemmin kulkea postipakettina kotimaahan, mutta mitä jos matkalla otetut valokuvat häviävät? Kamera varastetaan? Varmuuskopiot ovat ottamatta? Tietokone varastetaan?

Ida olisi halunnut heti päästä laatimaan matkakirjaansa, sillä hän tarvitsi kiireesti siitä saatavia myyntituloja, mutta – katastrofaalista kyllä – hänen lähettämänsä päiväkirjapaketti ei ollut saapunut perille! (Tämä on kaikkien matkakirjailijoiden pahin pelko: että vaivalla hankittu materiaali katoaa.)

Kauai Waimea
”Havaiji räjäytti Isabellan (Bird) tajunnan.” Ehkä hänkin näki Waimean kanjonin Kauailla?
Kamerun
”Matkansa päätteeksi Mary (Kingsley) kiipesi vielä tuliperäiselle Kamerunvuorelle.” Ei, en ole kiivennyt Kamerunvuorelle, vaikka Kameruniin vahingossa toissa vuonna päädyinkin. Kuvassa Yhtenäisyyden muistomerkki Kamerunin nykyisessä pääkaupungissa Yaoundessa.

Kävisinkö minäkin tutkimusmatkailijasta?

Nellie Bly, journalisti, joka halusi matkustaa maailman ympäri mahdollisimman nopeasti on suosikkini tutkimusmatkailijoista. Nyt ei pihtailla, paitsi matkatavaroissa, mutta se on ymmärrettävää, jos tarkoitus on liikkua mahdollisimman nopeasti. Juuri ennen koronaa maailmalta kantautui säännöllisin ajoin juttuja ihmisistä, jotka olivat käyneet kaikissa maailman maissa mahdollisimman nuorena tai mahdollisimman lyhyessä ajassa. Samanlaista kilpailuhenkeä oli Nellien matkassa. Ehkei järkevää, kuten ei nykymaailmankaan kiertäminen mahdollisimman nopeasti, mutta kiehtovaa omalla tavallaan kuitenkin. Tältä osin korona saattoi lopettaa kokonaan nämä kierrä kaikki maailman maat mahdollisimman nopeasti matkat eikä se taida sittenkään maailmassa kovin montaa ihmistä harmittaa.

Löydän kuitenkin näistä ainakin osittain ”väärin valituista” tutkimusmatkailijoista itseni myös matkailijana, ei vaan matkabloggaajana.

Vain mitä mieltä olette näistä kohdista:

Sitten tulen katsoneeksi heidän syntymäpäiviään tarkemmin. Mary syntyi 13. lokakuuta. Ida syntyi 14. lokakuuta. Isabella syntyi 15. lokakuuta. Näiden kolmen maailmanmatkaajanaisen syntymäpäivät ovat kolmen päivän sisällä toisistaan. Kaikki he ovat vaakoja, kuten minäkin. Mitä sekin merkitsee? Näkymättömät langat ja mystiset kaaviot viuhuvat päässäni.

Minäkin olen vaaka.

Hän oli järisyttävän määrätietoinen, vahvatahtoinen, rohkea ja sitkeä, ja häntä kiehtoi eniten kaikki sellainen, mitä yksin matkustavalle naiselle ei missään nimessä suositeltu. Hän oli myös varsinainen die-hard-turisti, joka halusi aina nähdä mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa, eikä mikään ärsyttänyt häntä niin kuin viivytykset. Ida ei totisesti jäänyt paratiisirantojen riippumattoihin rentoutumaan, sillä hänen aikansa tiimalasissa juoksi: ”Olisinpa vain kymmenen vuotta nuorempi – miten haluaisinkaan laajentaa matkojani vielä entisestään!” hän kirjoitti.

Ok, en matkusta yksin, mutta monet matka-aihiomme ovat syntyneet mielessäni. Ja usein ne ovat parantuneet siitä, että mukaan suunnitteluun on tullut muitakin ihmisiä, joskus myös mukaan matkalle. Yksi lepopäivä vaikka viikossa on välillä ok, mutta ei vaikka Afrikkaan kannata mennä rannalle makoilemaan, ei todellakaan! Ja kuten Ida, etenkin näin korona-aikaan, olisi kyllä mukavaa olla vaikka kymmenen vuotta nuorempi. Korona saattaa pysäyttää matkailun muualla kuin Euroopassa vielä pitkäksi aikaa, joten olisi kiva saada lisävuosia näiden menetettyjen tilalle.

San Francisco
Nellien matkareitti (New York – Lontoo – Calais – Brindisi – Port Said – Ismailia – Suez – Aden – Columbo – Penang – Singapore – Hongkong – Jokohama – San Francisco – New York) ja matkamme ovat kohdanneet vain suurimpien kaupunkien kohdalla. San Francison merileijonat eivät hänen matkansa aikaan 1889 vielä olleet tuolla rannalla – ei silti, eipä Nelliella olisi niille ollut aikaakaan!

Öisin ajateltavia naisia on liikaa

Ihan lopussa kirjan ote hiukan herpaantuu – tai sitten lukijana herpaannun. Yaoui Kusama jää yksin. Toki hänkin on taiteilija, mutta matkaa Firenzen marraskuusta Normandian syyskuuhun on lukijalle henkisesti ehkä vähän pitkä. En saa otetta Yaouista.

Tosin M:kin on ehkä pohtinut tässä kohtaa kirjassa kohtaamiensa naisten määrää.

Minä olen M. Olen 43-vuotias. Olen kirjoittanut toista kirjaani 600 päivää.
Tunnustan: öisin ajateltavia naisia on liikaa. En olisi koskaan voinut kuvitella, miten paljon heitä löytyy, kun heitä alkaa etsiä. Heitä seisoo makuuhuoneeni ovella, portaikossa, ullakolla, tämän normandialaisen talon talvipuutarhassa ja Atlantin rantaan johtavan kapean kadun suolaisessa ­tuulessa. Tungen heitä pöytälaatikkoon, sillä jotenkin tämän kirjan on valmistuttava, mutta ei laatikko heitä pitele, sieltäkin heidän äänensä vuotaa kuin sumu, tai kuin paahdetun kahvin muheva tuoksu, tunkeutuen talon joka kolkkaan, takertuen vaatteisiini ja imeytyen hengitysilman mukana sisuksiini.

Löydän kuitenkin yhden liittymän Yaoui Kusamaan:

Pehmopeniksillä täytetty matkalaukku on niin täynnä, ettei se mene kiinni – sen raahaamisen täytyy olla pirullista!

Muistan tämän matkalaukun Kusaman näyttelystä Helsingissä. Minulla on siitä kuvakin. Julkaisen sen siis tässä, yönaisten neuvoja noudattaen, rohkeasti.

Kusama - Naiset joita ajattelen öisin

 

Tags from the story
Join the Conversation

22 Comments

    1. says: Pirkko

      Kiitos Mira! Kirjasta on kieltämättä tullut lähes kulttikirja ainakin matkailevissa piireissä. Lukaista voi olla vähän väärä sana tämän kohdalla, sillä kirja ei ole ihan kevyttä luettavaa – ja sivujakin on ihan riittävästi.

  1. says: Mari

    Enpä ollut kirjasta aikaisemmin kuullutkaan, vaikuttaa mielenkiintoiselta! Täytyy pitää mielessä.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Mari! Jos kirja saa minut ihastumaan ja vihastumaan, niin väittäisin, että se kannattaa lukea :-)

  2. says: Minna M

    Minä kuuntelin kirjan äänikirjana. Kankimäki oli vieraana Lahden pääkirjastossa ja minäkin olin häntä kuuntelemassa. Samalla ostin kirjan itselleni ja sain omistuskirjoituksen. Minun on tarkoitus lukea kirja joskus uudestaan.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Minna! Itse pääsin tämän kimppuun vasta hiukan jälkijättöisesti, eli kirjailijan julkiset esiintymiset sen tiimoilta olivat tässä vaiheessa jo ohi. Joskus on kyllä kiva tavata kirjailijakin.

  3. says: Marjo

    Moni on tätä Minna Kankimäen kirjaa kehunut ja nyt viimeistään on minunkin tartuttava opukseen. Olen ymmärtänyt, että kirjailija liikkuu kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla mikä tekee varmasti lukukokemuksesta vielä ainutlaatuisemman.

    Kyllä sinä minusta käyt tutkimusmatkailijasta matkabloggarina. Itse matkustan murrososan siitä mitä sinä mutta tämän piirteen tunnistan itsessäni ” määrätietoinen, vahvatahtoinen, rohkea ja sitkeä, ja häntä kiehtoi eniten kaikki sellainen, mitä yksin matkustavalle naiselle ei missään nimessä suositeltu”. Ok. ehkä tuo viimeinen ei nyt ihan pidä paikkaansa, mutta kun olen itse matkalla en paljon voimiani säästele kun määrätietoisesti käyn paikkoja läpi. Joku voisi kokea sen ”suoritusmatkustamiseksi” mutta itselleni se on ”elämyksellistä hetkiin tarttumista”.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Marjo! Kirja on kyllä kivasti rakennettu limittämällä kirjailijan kokemuksia nykyajassa ja menneen ajan tutkimusmatkailijoiden tai taiteilijoiden matkoja ja elämää, eli suosittelen vahvasti.

  4. Tämä on ollut minullakin pitkään lukulistalla, mutta juuri kun olin saamassa äänikirjan lainaan, se poistui Helsingin kaupunginkirjastojen äänikirjavalikoimasta. Täytynee mennä kirjaston jonoon.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Teija! Joku tuossa kommentoikin, ettei tämä(kään) kirja ehkä äänikirjana ole parhaimmillaan, sillä tämä on enemmän kuin ”kevyttä kesälukemista” ja välillä on hyvä, että on mahdollisuus kelata taaksepäin tai katsella kirjan lopussa (ekirjaversiossa) olevia kuvia.

  5. Olin kuullut kirjasta paljon ihastuneita kommentteja. Kuuntelin sen viime vuonna äänikirjana meloessani. En jotenkin jaksanut keskittyä kunnolla, paljon meni ohi. Eli en saanut kirjan mahtavuudesta.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Mari! Itse en ole lainkaan innostunut äänikirjoista, sillä haluan rytmittää lukemiseni itse ja tarvitsen sisällysluettelon, eli rungon kirjalle ja käsityksen, että missä mennään kulloinkin. Ehkä kevyemmille tarinoille toimiikin, mutta tämä on taitavaa faktaa – ja vähän fiktiota – ja liikkuu monessa ajassa, joten voin kuvitella, että äänikirjaa kuunnellessa voi jo pudota matkasta.

  6. Tätä oli ylistetty niin kovasti, että omalla kohdalla ei sitten kuitenkaan ehkä ihan lunastanut odotuksia. Mia kirjoittaa tosi kauniisti ja tykkään hänen tyylistään, mutta jotenkin itsellä herpaantui pahasti ote kesken kirjan. Tykkäsin kuitenkin sen verran, että luin toisenkin hänen kirjansa.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Anna! Minulle kirjan alku (Blixen) oli sen verran läheinen aihe, että se veti mukaansa ja vaikka sitten myöhemmin osuus Firenzestä taiteilijoiden jalanjäljissä ei enää tuntunut yhtä omalta, niin ”selvisin” siitäkin.

  7. says: Terhi

    Kankimäellä on erikoinen, ihan omalaatuinen tyylinsä kirjoittaa, minä ihastuin kyllä tähän kirjaan joka oli mielestäni luettavampi kuin edellinen teos (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin)

    1. says: Pirkko

      Kiitos Terhi! En ole lukenut tuota edellistä, kun Japani ei miljöönä ole minua siinä määrin innostanut.

  8. Olen aloittanut tämän kirjan kuuntelun varmasti 5 kertaa, mutta jokin siinä on ettei se vie mukanaan ja kuuntelut jää aina kesken. Mian toinen kirja, asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeampi, oli puolestaan ihana. Ahmin kirjan muutamassa päivässä ja varasin heti sen jälkeen kirjasta inspiroituneena matkan Japaniin :)

    1. says: Pirkko

      Kiitos Suvi! Olisiko vika kuuntelu vs. lukeminen akselilla. Tämän rakenne, Mian ajatuksia, kohteena olevien naisten ajatuksia ja kertomusta eteenpäin vievä osuus ainakin luetussa versiossa erottuvat selkeästi toisistaan ja auttavat rytmin löytämisessä.

  9. Aloitin kuuntelemaan tätä äänikirjana, ja alussa tarina imaisi mukaansa. Loppua kohti kiinnostukseni alkoi hiipua, ja taisi jäädä kulttimaineeseen päässyt teos kesken. Pitäisi antaa tälle uusi mahdollisuus luettavana kirjana, sillä äänikirjojen hidas lukutahti on joskus… noh, liian hidas.

    Selvästi 1800-luvun matkabloggajillla on ollut samat ongelmat kuin nykyään. Tämä analogia oli hauska.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Sandra! Tosi moni on kertonut luovuttaneensa tämän äänikirjana. Itse en tapaa niistä muutenkaan perustaa, joten luen kirjat, tosin useimmiten nykyisin e-kirjoina.

Leave a comment
Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *