Hahmotellessani matkaamme Filippiineille selailin maan tärkeimpiä nähtävyyksiä. Mehän olimme menossa Filippiineille siksi, että emme olleet siellä koskaan ennen käyneet (maapiste!), emme sukeltamaan tai rantalomalle. Sukeltaa emme osaa emmekä oikein enää innostu snorklaamisestakaan ja vaikka valkohiekkaista palmurantaa on kiva katsella ja vaikka kävelläkin hetki ennen auringonlaskua, niin ne ovat melko samanlaisia kaikkialla maailmassa.
Lopulta näkemisen arvoisiksi kohteiksi valikoituivat Banauen riisiterassit, ehkä listan ensimmäisenä, Sagadan riippuvat haudat, Manila, suklaakukkulat ja kummituseläimet. Banauen riisiterassit ovat Unescon maailmanperintökohde ja ainakin filippiiniläiset mielellään laskevat sen myös maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Varsinaisestihan uuden maailman ihmeitä on seitsemän, mutta monet kohteet maailmassa ovat pyrkimässä sijalle kahdeksan. Lähemmäs 20 näistäkin olemme onnistuneet näkemään.
Tarkkaan ottaen maailmanperintökohteena tällä suunnalla Luzonin saaren vuoristoalueella ovat Batadin, Bangaanin, Mayoyaon, Hungduanin ja Nagacadanin riisiterassit. Näistä tutustuimme tarkemmin kahteen ensimmäiseen, eli Batadin ja Bangaanin kyliin. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin näitä kyliä ympäröiviin rinteisiin, sillä ihan kummankaan kylän keskustaan asti emme laskeutuneet, ensimmäiseen siksi, että matkaa ylös ja alas kertyi jo kylän näköetäisyydeltäkin ihan riittävästi, toiseen siksi, että kylässä oli juuri sinä päivänä menossa tapaturmaisesti kuolleen kyläläisen hautajaiset, joihin ei ymmärrettävistä syistä haluttu turistiyleisöä.
Batad
Ennen riisiterasseilla viettämäämme päivää olimme jo käyneet Sagadassa ja laskeutuneet siellä rotkoon ja kiivenneet tietysti ylös samoista rotkoista tutustuessamme riippuviin hautoihin ja hautaluoliin. Paikallisoppaan ohjeet riisiterasseille painottivat niidenkin osalta lähinnä hyviä kenkiä ja lenkkarimme, vaikkakin kevyet sellaiset, saivat hyväksynnän. Ennen kuin aloitimme laskeutumisen laakson pohjalla olevaan kylään oppaamme kävi vielä nappaamassa parkkipaikan reunalla olevasta kojusta meille kävelysauvat. Paikalliset eivät näemmä moisia tarvinneet, mutta emme niistä kieltäytyneetkään – ja kieltämättä, kyllä niistä epätasaisia kiviportaita ylös ja alas kiivetessä oli iloakin!
Batadin kylään laskeutuvaa reittiä oppaamme kuvasi hyväkuntoiseksi. Monelta osin polku onkin ihan betonista valettu, mutta vastapainona tarjolla on kyllä ihan vaan poluksi ja askelmiksi koottuja kiviäkin aika paljon. Aikoinaan Skotlannin vaellusmatkan päivämatkoja arvioimme tyyliin, että toki me nyt 7 kilometriä kävelemme, kävelemmehän me Rantaraitilla useimpina päivinä 6-7 kilometriä. 7 km kiveltä kivelle hypellen osoittautui kuitenkin vähän eri jutuksi. Samaan tapaan, vaikka matka alas Batadin kylään olisi ollut tasavälisiä ”kuntoportaita” tyyliin Westendin Alpit, niin kyllähän 500 (ihan vaan arvaus) porrasta alas ja samat ylös olisi sekin ollut aavistuksen rasittavaa, mutta kun korvaat sittenkin pääosan noista portaista kiveltä kivelle nousulla tai laskulla, niin homma muuttuu melkein haastavaksi. 60+ senioreille ainakin. Mutta kyllä mekin tuosta selvisimme, välillä ehkä hitaasti, mutta kuitenkin.
Matkan varren maisemat, etenkin matkalla alas, kun ne näkee ensimmäisen kerran, palkitsevat kuitenkin ruhtinaallisesti! Paluumatkalla auringon suunta oli vielä muuttunut sen verran, että jo kertaalleen näkemämme terassit näyttivät taas melkein uusilta. Välillä taukoa portaisiin tarjosi lyhyt vierailu rinteessä olevalla kyläkoululla tai vaikka polun varrella olevassa kahvilassa/matkamuistomyymälässä. Menomatkalla ohitimme ne reippaasti, mutta paluumatkalla olimme jo innokkaina katsomassa t-paitoja ja ostamassa kivan vihreissä pulloissa Filippiineillä olevaa Mountain Dewta veden jatkoksi – ja vaan tauon takia.
Perinteitä ja nykyaikaa
Pysähdyimme myös vanhan pariskunnan kotona tutustumassa riisin kuivatukseen ja puintiin. Pariskunnan keski-ikä taisi lähennellä 80 vuotta eivätkä he luultavasti enää kiivenneet talostaan ylös Banauen kaupunkiin tai alas Batadin kylään, vaan elelivät tyytyväisinä (?) paikallaan ja saivat ainakin jatkoa elantoonsa kertomalla menneistä ajoista ja tavoista paikalla vieraileville turisteille.
Alhaalla kylässä oli muutamia ruokokattoisia perinnetaloja, mutta pääosin kylän talojen katot olivat jo aaltopellistä. Alunperin ne kuulemma loistivat kirkkaina, maalaamattomina, mutta sittemmin joku turismia edistävä viranomainen oli käynyt täällä ja sopinut sen jälkeen jonkun maalifirman kanssa, että kylään lahjoitettiin sopivan värisiä kattomaaleja, jotta yleisnäkymä saadaan pysymään jos ei nyt ihan autenttisena, niin riittävän siistinä kuitenkin!
Bangaan
Noustuamme, hikisinä, mutta sentään jossain määrin sielun ja ruumiin voimissa, vai miten sitä sanotaan, takaisin parkkipaikalle Bangaanin kylästä, asetuimme hetkeksi käytössämme olevaan jeepneyhin ja vedimme henkeä. Pienen tauon jälkeen olisi vuorossa toinen kylä, eli Bangaan. Useimmat kuulemma vierailevat vain yhdessä kylässä per päivä, mutta olimme varanneet näille kulmille vain kaksi päivää, joista toisen käytimme Sagadan retkeen, joten jos halusimme nähdä vielä toisenkin kylän, niin se oli tehtävä nyt. No, reippailupäiväksihän tämä olikin ajateltu …
Kävelyreitti alas Bangaanin kylään (ja takaisin ylös, tietysti) oli kuitenkin kivasti sen verran erilainen, ettei reitillä ainakaan pitkästymään päässyt. Välillä ohitimme maalaistalon, jonka pihalla kukko ja kanat juoksentelivat – ja saimme tehdä tilaa samoja portaita ylös ja alas juokseville lapsille. Taisivat ihmetellä miksi me etenemme niin hitaasti ja miksi kummassa kuljetamme mukanamme jotain vaellussauvoja :-)
Mutaa ja kaloja
Alemmas päästyämme polku kulki terassien väliin rakennettuja kannaksia pitkin. Pudotusta viereiselle, tähän aikaan vuodesta veden vallassa olevalle riisipellolle, oli ehkä metri, puolitoista. Joku turisti kuulemma aina joskus onnistuu horjahtamaan ja vaikkei pehmeään maahan putoamisesta ehkä varsinaista vaaraa ole, niin vaatteet ovat kyllä sen jälkeen aika mutaiset. Kylästä tai jostain reitin varren talosta on kuulemma sitten löytynyt vesiletku, jolla pahimmat sotkut on voitu huuhdella pois. No, me selvisimme, putoamatta.
Opimme myös, että näillä veden vallassa olevilla pelloilla elää myös kaloja. Ihan pieniä kaloja näimmekin parissa kohdin – isompiakin, tilapioita ehkä, kasvatetaan pelloilla. Tärkeää on kuitenkin, että kasvatettavat lajit eivät pidä riisistä, eli eivät syö satoa! Juuri nyt pelloilla oli sen verran vettä, että isommatkin kalat saattoivat uiskennella taimien seassa, mutta kuulemma aina jossain kohtaa peltoa tapaa olla vähän syvemmän veden alue, joka toimii kotina kaloille tilanteessa, jossa vettä ei ehkä riitä koko pellon alueelle.
Banauen kaupunki
Asuimme Banauen kaupungin liepeillä Hotel Banauessa, mutta itse kaupungissa liikuimme vähemmän. Yhden lounaan nautimme kuitenkin ihan kaupungin keskustassa mukavasti sen läpi virtaavan joen reunalla. Lounasta odotellessamme saatoimme jokinäkymää ihaillessamme jatkaa riisiteemalla, sillä jopa keskellä jokea olevilla pienillä saaren tapaisilla näkyi olevan riisiviljelmiä! Vuoriston tapaan talot täällä saattavat vaikuttaa toiselta laidalta sisään mentäessä matalilta, jopa yksikerroksisilta, mutta toisesta suunnasta katsottuna ne saattavatkin olla kiinnittyneitä vuoren seinämään neljän, jopa viiden kerroksen verran.
Vähän vielä riisinviljelystä
Matka Manilasta Banauen kaupunkiin on pitkä (noin 9 tuntia) taittoi sitä sitten autolla tai autolla ja lentäen, mutta jo/vielä matkallakin voi paneutua riisin viljelyyn, sillä toki riisiä viljellään Filippiineilläkin laajalti myös tasaisella maalla, lowlands. Matkan varrella näimme niin riisipeltojen kyntämistä vesipuhvelilla kuin riisin istuttamista. Riisin viljely on kyllä merkillisen monivaiheista ja käsityövaltaista hommaa! Ensin pellot uitetaan vedessä, riisi kasvatetaan taimiksi pellon laidalla pienellä alueella ja sen jälkeen taimet istutetaan käsin säntillisiin riveihin koko pellon alueelle. Riisin korjuuta emme päässeet marraskuussa näkemään, mutta kaipa sekin tehdään enimmäkseen käsityönä. Riisin puintia ja kuivatusta näimme niin teiden varsilla kuin Batadin riisiterasseilla perinteisemmin lyhteinä talojen katoilla.
Bontocin kylässä vierailimme myös markkinoilla, joissa myytiin tietysti myös riisiä. Vähemmän asiaa harrastaneena hämmästyin myös riisien värivalikoimaa: tarjolla oli valkoista, punaista, ruskeaa, jopa mustaa riisiä ja erivärisiä sekoituksia. Tummemmat riisit ovat kuulemma juuri näille vuoristoalueille tyypillistä vuoristoriisiä, joka tietysti, ainakin sitä kasvattavien mielestä, on monella tapaa parempaa kuin muut riisit. Luomuviljelykin on löytänyt tiensä tännekin, sillä osaa markkinoilla myytävästä riisistä myytiin tällä argumentilla. Lopulta matkalaukkuummekin päätyi pieni pussi mustankirjavaa riisiä, mutta ainakaan vielä se ei ole päätynyt kattilaan asti. Nuo Uncle Ben’sin kahdessa minuutissa mikrossa valmistuvat puolivalmiit riisit ovat vaan liian helppo vaihtoehto …
Hienolta näyttää maisemat! Voisin mielellään viettää tuolla useamman päivän erilaisessa valaistuksessa riisiterasseja kuvailemassa. Riisinviljely tosiaan on monivaiheista hommaa, ja raskasta. Hieno kuva puhvelista! Ja hauska yksityiskohta nuo kalat.
Kiitos Mikko! Totta, nuo riisiterassit tavallaan olisivat kyllä vaatineet pitemmänkin ajan, ei olisi samana päivänä tarvinnut urheilla lähes läkähdyksiin asti ja olisi myös voinut ehkä tehdä vaikka samankin retken eri vuorokauden aikoina – mutta osaltamme tällä kertaa nyt ainakin näin.
No onpas huimaa! Ja aivan käsittämätön taivallus. Minulta olisi kyllä jäänyt menemättä, sen verran rankalta vaikutti nuo nousut ja laskut. Mustaa ja punaista riisiä olemme ostaneet Thai-kaupasta, joten en hämmästynyt niistä :)
Kiitos Raija! Tiesimme, että onhan noissa kävelemistä, mutta vähän odotuksia rankempi reissu tuo oli, erityisesti toisen kylän kohdalla. Toki olisimme voineet ensimmäisen kylän jälkeen todeta, että tämä riitti meille, mutta toisaalta, onhan sitä reissussa kiva pyrkiä näkemään niin paljon kuin mahdollista.
Onpas hienot maisemat! Riisipellot vaiko valinta beach olisi minutkin saanut valitsemaan riisiviljelmät.
Ilmeisesti vaelluspolku ei ollut ihan helppokulkuinen kaikin paikoin?
Kiitos Sari! Ei ihan kesy, mutta toisaalta me, 60+ -ikäisetkin siitä selvisimme kuitenkin.
Olipa mielenkiintoinen vierailu! Riisiterasseihin ja viljelyyn olisi kiva tutustua ihan livenäkin. Toisaalta, itse olisin varmaan varannut myös pari-kolme päivä beacheille ja snorklaukseen. En olisi jättänyt väliin yhtään mahdollisuutta pulahtaa mereen ?
Kiitos Nadine! Beacheissä on vaan se vika, että ne ovat niin samanlaisia joka paikassa, eli niiden takia ei kannata lähteä maailman ääriin ja aina uusiin kohteisiin :-)
Riisiterassit ovat hienoja. Jos tuonne päin maailmaa tie joskus vie, niitä haluaisin käydä katsomassa.
Kiitos Merja! Riisiterassit olivat mielenkiintoisia – kuten koko riisin viljely!
Tämä on kyllä varmasti ollut ihan hirmuisen mielenkiintoinen matka. Tuo yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa… ha ha. Varmasti illalla uni maistui tuon retken jälkeen. Nuo eri väriset riisit ei taida tosiaan kovin yleisiä Suomessa mutta täällä Kaliforniassa kyllä aika usein törmää sellaisiin. Riisiterassien näkeminen on kyllä aika korkealla omalla listallani.
Kiitos Paula! Ehkä pitäisikin julkaista enemmän niitä vähemmän ”kiiltokuvamaisia” matkakuvia :-) sillä vaikka useimmat hetket vähän ajan päästä ovat muistoina upeita, niin hetkittäin niistä voi kyllä ajatella toisinkin …
On kyllä upea kohde! Banauen riisiterassit oli meidän suunnitelmissa silloin, kun kävimme Filippiineillä. Meillä oli rajallinen aika, joten Banauen riisiterassit jäivät valitettavasti pois.
Pohjois-Vietnamissa patikoimemme kolmen yön reissun vuoristokylästä vuoristokylään, minkä matkan varrella tuli runsaasti saman tyylisiä maisemia.
Kiitos Veerapirita! Meilläkin valintoja rajasi aika, sillä vaikka eläkkeellä aikaa olisikin, niin mieluiten pidämme matkamme max 2-3 viikon mittaisina ja arvelimme etukäteen, että kyllä Filippiineille oliko nyt 11 päivää saa riittää. Tavallaan riittikin, mutta kyllä tuolla nähtävää olisi vielä toisellekin reissulle, vaikkei sitä meidän tapauksessamme taida tullakaan.