Päädyin vuodenvaihteen ilmaisista äänikirjapalveluista ottamaan vaihteeksi BookBeatin joksikin aikaa – tai tarkkaan ottaen 40 tunniksi, sillä tuo 40 tuntia loppuu kevyesti ennen kuin kahden kuukauden ajanjakso. Niin, ja tarkkaan ottaen, en kuuntele äänikirjoja, mutta BookBeat tarjoaa kirjoista myös luettavat versiot, joten olen lukenut muutaman niistä. Kuten vaikka Antti Helinin tarinakokoelman Kuinka kapteeni Cook keitettiin – 50 kummallista tarinaa matkailun historiasta.
Kirjan tarinoista osa on alunperin kirjoitettu (ja julkaistu) Mondo-lehden Aikamatka-sarjassa, mutten ole lukenut Mondoa enää vuosiin, joten minulle ne kaikki olivat uusia – näin siitä huolimatta, että itsekin olen pari kertaa ollut jutun aiheena Mondossa. Lopuista tarinoita ja yleensä tarinoiden kokoamista kirjaksi saamme kiittää pandemiaa, joka pakotti matkailutoimittajankin, Antti Helinin, pysymään sen verran paikallaan, että kirja Kuinka kapteeni Cook keitettiin syntyi.
Kirja tosiaan koostuu 50 matkailijatarinasta, jotka ajoittuvat monelle vuosisadalle. Osa oli minulle tutumpia, osasta en ollut koskaan kuullutkaan ja osa sinänsä tuttuihin historian hahmoihin liittyvistä tarinoista sisälsivät minulle uusia elementtejä. Monet tarinat saivat itseni etsimään omia matkamuistojani blogistamme – hämärä mielikuva, että olen minä tähän jossain törmännyt, jossain muodossa, vaati muistin virkistystä tekstin tai parhaimmassa tapauksessa kuvien kautta.
Koska kyse ei ole dekkarista, niin paljastan seuraavassa osan kirjan tarinoista – mutta älä anna sen häiritä intoasi tarttua tähän kirjaan, kyllä ne muutkin tarinat ovat hyviä. Näihin minulla vaan sattui olemaan joku yhteys tekemiemme matkojen tai joissain tapauksissa lukemieni kirjojen tai katsomiemme elokuvien tai televisiosarjojen kautta.
Kuinka kapteeni Cook keitettiin
Kirjan kolmas tarina kertoo kapteeni Cookista. Kapteeni James Cook teki kolme, tai siis kaksi ja puoli, pitkää useampia vuosia kestäneitä tutkimusmatkoja maailman merillä. Kolmas matka vei hänet mm. Alaskaan, jonka rannikon hän ensimmäisenä kartoitti melko kattavasti. Samainen purjehdus vei hänet myös Havaijille, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kapteenilla oli uskomaton tuuri – hän saapui paikalle Makahiki-juhlan aikaan. Laiva HMS Resolution, erityisesti sen masto, muistutti jollain tapaa polynesialaista Lono-jumalaa, johon paikalliset kapteenin ajatuksissaan liittivät. Vastaanotto oli uskomattoman vieraanvarainen. Aikansa Havaijilla juhlinnan kohteena oltuaan laiva kuitenkin jatkoi matkaa, mutta myrsky katkaisi laivan maston jo neljän päivän päästä ja heidän oli palattava Havaijille. Lono-jumalan palvonnan aika oli kuitenkin jo ohi, joten yllättäen saarelle palaavaa jumalaa ei enää otettukaan vastaan yhtä innostuneesti, pikemminkin päinvastoin. Lopulta kävi miten kävi – jätän hurjimman osan tarinasta kirjan kerrottavaksi, mutta todetaan nyt kuitenkin, että kolmannen tutkimusmatkan loppuosaan kapteeni ei enää osallistunut.
Thomas Cook ja ensimmäiset pakettimatkat
Pakettimatkojen historian väitetään alkavan vuodesta 1841, jolloin Thomas Cook vuokrasi junan ja myi siihen lippuja alennettuun hintaan välille Leicester – Loughborough. Yhden shillingin hintaan kuului junamatka, iltapäivätee ja välipala. Loughboroughiin, koska siellä järjestettiin raittiuskokous. Ilmeisesti tuohon aikaan näitä järjestettiin säännöllisesti eri paikkakunnilla: pieni matka ja picnic puistossa oli hyvä vaihtoehto juopottelulle. Junamatkan vaihtoehtona oli aikaisemmin ollut useamman tunnin kävely tapahtumaan, suuntaan ja toiseen. Kohta matkat laajenivat raittiuskokousten ohella ”muuten vaan” Walesiin ja Skotlantiin ja Thomas Cookista tuli matkatoimistoyrittäjä.
Raittiusaate hävisi matkan varrella siinä määrin, että englantilaisten kyseenalainen maine halvan viinan kanssa läträämisestä tuli niiden myötä tutuksi ulkomaillakin, jos 1800-luvulla. Mutta Thomas Cookin matka matkatoimistoyrittäjän jatkui. Hänen kuollessaan vuonna 1892 toimisto hänen matkoilleen osallistui vuosittain yli 3 miljoonaa turistia.
Thomas Cook lienee nimenä monelle tuttu, minullekin. Mutta mielleyhtymäni tarinasta liittyy sittenkin Alan Whickeriin ja Superseuramatkaan, josta kirjoitin aikoinaan jutunkin:
Jotkut ystävistäni lentävät nykyisin kaikki matkansa businessluokassa, mutta tällaista kokonaisuutta, omalla koneella maailman ympäri, tosin pienessä ryhmässä, ei ole kukaan tainnut toteuttaa.
”Tohtori Livingstone, otaksun?” kysyi muuan Henry Morton Stanley
Kuuluisa kohtaaminen tapahtui Ujijin kylässä Tansaniassa. Tutkimusmatkailija David Livingstonen löytämiseksi oli varustettu retkikunta, joka kierreltyään ensin muissa tehtävissä Lähi-idässä ja Aasiassa saapui lopulta Sansibarille ja jatkoi sieltä sitten matkaa Tanganyika-järven rannalle. Vaikka tapaaminen mieluusti kuvataan yllätyksellisenä, niin ei Afrikan mantereelta sentään yksittäistä ihmistä löydä ilman jonkinlaisia koordinaatteja ja Henry Morton Stanleyllä tosiaan oli vihiä siitä, että Livingstone saattaisi oleskella Ujijissa, arabikauppiaiden tukikohdassa Tanganyika-järven rannalla. Mutta tuonajan (1871) Afrikassa osoite ei vielä auta, tarvittiin lähes 200 miehen retkikunta, 1400 kilometriä ja 229 päivää ennen kuin retki huipentui lauseeseen ”Tohtori Livingstone, otaksun?” – ja hetkeen, jolloin mukana matkassa ollut samppanjapullo lopulta korkattiin.
Tuorein kohtaamisemme David Livingstone kanssa on viime kesältä Sansibarilta, jossa oppaamme kertoi miten Stonetownin Anglikaanisessa kirkossa on muistettu tutkimusmatkailijaa.
David Livingstone ja Niilin lähteiden arvoitus
Tutkimusmatkoillaan Afrikassa David Livingstone oli jo selvittänyt Sambesi-joen reitin ja nähnyt Victorian putoukset, mutta jäljellä oli vielä tutkimusmatkailijoiden Graalin malja, myyttisen joen alkulähde. Tapaaminen Stanleyn kanssa antoi David Livingstonelle vielä kerran jatkoaikaa ja uuden retkikunnan tälle hankkeelle, mutta lopultakaan aika ei riittänyt. Livingstone kuoli pari vuotta Stanleyn tapaamisen jälkeen (1873) 60 vuotiaana. Niilin lähteiden salaisuus paljastui vasta sata vuotta myöhemmin satelliittikuvista.
Osana Egyptin matkan valmistelujamme on viime viikkoina tullut selvitettyä, että Niili tosiaan on maailman pisin joki, täpärästi Amazonia pitempi, ja että se alkaa Burundin vuorilta. Järjestetäänköhän Burundissa retkiä, joilla kerrotaan, että täältä se alkaa, Valkoinen Niili. Sininen Niili alkaa Etiopiasta ja joet yhtyvät yhdeksi Niiliksi Sudanissa.
Nellie Bly – nopeampi kuin Phileas Fogg
Tästä taitaa tulla neljäs maininta Nellie Blysta blogissamme. Vain muutama viikko sitten mainostin podcastia A Race Around the World. Olen edennyt sen kuuntelussa lähes viimeisiin jaksoihin ja olen yhtä innoissani kuin tämän jutun kirjoittaessani. Tarinoissa yhdistyvät kuvaus kahden naisen välisestä kisasta ja värikkäät ja tunnelmalliset kuvaukset kohteista loistavalla tavalla. Tarina Nellie Blysta tässä kirjassa ei tuo juuri uusia näkökulmia hänestä lukijalle, joka on jo lukenut Nellien itsensä kirjoittaman kirjan ja kuunnellut 80 prosenttia hänestä kertovasta lähes 20 tuntia pitkästä podcast-sarjasta, mutta toisaalta, kokoelma matkatarinoita historian varrelta ei olisi täydellinen ilman tarinaa Nellie Blysta.
Nellie Blyn itsensä kirjoittamasta kirjasta kirjasin muutaman huomion tähän Facebook-juttuun pari vuotta sitten.
Antti Helinin yhteenvedon lopussa on kuitenkin yksityiskohta, johon en tarinassa ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. ”Vain yhtä asiaa hän katui: hän oli kiireessään unohtanut pakata mukaan valokuvauslaitteen. Vain vuotta aiemmin Kodak oli tuonut markkinoille matkakäyttöön kätevän rullafilmikameran.”
Pervo paratiisissa – Paul Gauguin Tahitilla
Siinä missä kapteeni Cook poikkesi Tahitilla, myös taiteilija Paul Gauguin päätyi Tahitille vuonna 1891. Tahitin taiteilija äkkäsi vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyä kiertäessään, silloin upouuden Eiffel-tornin varjossa. Näyttelyssä esiteltiin Ranskan siirtomaita, siis myös Ranskan Polynesiaa. Eurooppa oli liian sivistynyt, taiteilija kaipasi alkuperäistä paratiisia, jossa ihmiset elivät Aatamin ja Eevan tavoin. Niinpä hän parin vuoden päästä matkasi Tahitille. Papetee osoittautui liian sivistyneeksi, liian ranskalaiseksi, mutta pääkaupungin ulkopuolelta löytyi eksotiikkaa ja 13-vuotias teinivaimo. Taiteilijan vapaudella Gauguinin teokset olivat vielä eksoottisempia kuin todellisuus – tällaisia näkymiä ei kameralla olisi voinut tallettaa. Välillä Gauguin palasi Eurooppaan, muttei enää viihtynyt siellä. Tahitilla teinivaimo oli kuitenkin löytänyt jo uuden miehen, joten taiteilija päätyi tällä kertaa Marquesas-saarille – ja löysi uuden teinivaimon. Lopulta taiteilija kuolikin Tahitilla, Euroopasta mukanaan tuomaansa tautiin, syfilikseen, 54-vuotiaana.
Tätäkään en muuten tiennyt, että viime vuosina Paul Gauguinista onkin tullut ongelma taiteen ystäville. Hän ei ollut vain irstas seksituristi vaan pedofiili, tosin aikaan, jolloin se ei ollut rikos, edes Ranskassa. Hänen taiteensakin on rasistista ja seksistä.
Aino Kallas – katoavaa eksotiikkaa etsimässä
Kirjailija Aino Kallas matkusti Marokkoon vuonna 1929 etsimään eksotiikkaa. Maapallon monet kolkat olivat jo tulleet ihmisille tutuiksi ja Aino Kallas pelkäsi, että kun ei enää ole mitään tutkittavaa, niin maapallo käy ahtaaksi. Ei tiennyt Aino Kallas, että vielä 2000-luvullakin maailmasta löytyy heimoja, jotka elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta ja jos joku yrittää tulla heitä ”tutkimaan”, niin hänet tapetaan.
Marokossa kirjailija ja hänen puolisonsa ohittivat Tangerin ja Casablancan liian vähän eksoottisina ja päätyivät Marrakeshiin, jonne jo tuolloin saattoi matkustaa junalla. Jemaa el-Fna -tori tulennielijöineen, akrobaatteineen, käärmeenlumoojineen ja sadunkertojineen kävi jo eksoottisesta. Eksotiikka kelpasi, mutta kurjuus, taudit ja lapsityövoiman käyttö järkyttivät. Maurilaisnaisten värikkäät puvut ja korut kelpasivat – mutta toisaalta nämä kauniit, värikkäät naiset oli eristetty koteihinsa.
Nykyisin Jemaa el-Fna -torilla vierailevat turistit, useimmat, osaavat jo kiertää apinoiden ja käärmeiden esittelijät kaukaa. Eläimiä ei enää koeta eksotiikkana vaan eläinrääkkäyksenä. Mutta Marrakeshin värit ovat kyllä entisellään, niin torilla kuin soukeissa ja värjäämöissä. Olivat ainakin vuonna 2017.
Yksinäisen Waltarin matka
Kesällä 1929 Mika Waltari puolestaan matkasi junalla Istanbuliin, jota hän halusi kutsua kaupungin vanhalla nimellä Konstantinopoliksi. Elettiin sotien välistä aikaa, mutta selkkauksia ja levottomuuksia oli monella taholla. Waltari kirjasi muistivihkoonsa ”Maailma palaa”. Matkattuaan läpi Euroopan hän saapuu Konstantinopoliin ja ihastelee Topkapia, sulttaanin vanhaa palatsia. Sen ajan soolomatkailija pohtii vapautta ja sen kääntöpuolena yksinäisyyttä: Vapaus on yksinäisyyttä. Vieras hotellihuone, yksin nautittuna, on surullinen. Matka oli käännekohta silloin nuorelle Waltarille. Kotiin palattuaan hän meni armeijaan ja naimisiin. Kesällä 1929 suuri lama oli vasta edessä, samoin toinen maailmansota. Sinuhe egyptiläinen oli vielä kirjoittamatta.
Ajattelin, vihdoin, lukea Sinuhe egyptiläisen ennen matkaamme Egyptiin, mutta en tajunnut, että kirja on niin paksu järkäle – aika olisi loppunut kesken. Päädyimme lainaamaan kirjastosta siitä tehdyn elokuvan The Egyptian, sen sentään selvitti runsaassa 2 tunnissa. Toki luultavasti paljon kirjan yksityiskohtia ja vivahteita jäi uupumaan. Ehkä vielä joskus palaan tuohon kirjaankin – tai sitten en.
Heinrich Harrer ja pako Tiibetiin
Heinrich Harrer oli minulle nimenä täysin tuntematon. Vuonna 1944 itävaltalainen alppihiihtäjä ja mestarikiipeilijä oli päätynyt intialaiselle vankileirille. Leirillä seitsemän saksalais-itävaltalaista sotavankia onnistui pakenemaan leiriltä, mutta pakoreitti oli haastava, ylös Himalajan rinteitä silloin puolueettomaan Tiibettiin. Tosin vain kaksi joukosta pääsi lopulta perille Lhasaan. Paluu sodan hävinneeseen ja raunioina olevaan Saksaan ei houkutellut, joten Harrer ja Peter Aufschnaiter jäivät Tiibettiin seitsemäksi vuodeksi, aina siihen asti kuin Kiina hyökkäsi Tiibettiin.
Emme ole käyneet Tiibetissä, mutta yhdistelmä Tiibet ja seitsemän vuotta alkoi kuullostaa tutulta. Niin tietysti, Brad Pitt ja elokuva vuodelta. Ehkäpä, kunhan palaamme Egyptistä, yritän etsiä elokuvan uudelleen käsiini, jos ei jostain striimauspalvelusta, niin sitten vaikka DVD:nä kirjastosta!
Tiibettiä en edelleenkään lisää listalleni – se on liian korkealla ja matka sinne on liian rasittava. Potalan palatsi pienoismallina Shenzhenissä saa riittää.
Göran Schildt – valontuoja
Hankin äskettäin yhden uuden Göran Schildtin kirjan. Siis uuden sikäli, ettei sitä kirjahyllystämme löytynyt, vaikka joitakin hänen kirjojaan meillä onkin ollut. Aurinkolaiva -niminen mm. Niilille sijoittuva opus löytyi antikariaattien nettipalvelusta – e-kirjana en moista löytänyt.
1948 Göran Schildt ei vielä ollut purjehtunut Niilillä eikä kirjoittanut kirjaa Aurinkolaiva. Vuonna 1948, sodan jälkeen, Göran Schildt lähti vasta ensimmäisen vaimonsa Monan kanssa kymmenmetrisellä Daphne-veneellään purjehtimaan kohti Välimerta. Valontuoja luvun otsikossa viittaa siihen, että ihmiset, joita Schildtit matkansa varrella tapasivat, kokivat heidän olevan tuulahdus valoisammasta tulevaisuudesta. Sota on väistynyt ja turistitkin voivat taas liikkua Euroopassa. Matkasta syntyi kirja Toivematka, joka käännettiin kuudelle kielelle.
Sittemmin Göran Schildt asettui toisen vaimonsa, Christinen kanssa, myös Leroksen saarelle Kreikkaan ja näki miten muutamasta tervetulleesta turistista sotien jälkeen siirryttiin massaturismin aikaan. Enää ei muukalainen kohtaa Euroopan satamissa ylitsevuotavaa ystävällisyyttä – toki palveluja saattaa saada, rahalla.
Blogissamme on sattuneista syistä useampikin juttu Göran Schildtistä. Elämänkerrallisin ehkä juttu, joka esittelee tuoreimman hänestä kirjoitetun elämänkerran:
Tässä teoksessa on taatusti mielenkiintoisia tarinoita, ja se kiinnostaa minua kovasti. Kiina ja myös Tiibet kiinnostaisivat itseäni matkakohteina todella paljon. Vuonna 2020 meidän oli tarkoitus reissata Kiinassa, mutta Tiibet ei tuohon matkaan olisi sisältynyt. Katsotaan, olisiko se mukana, kun on matkan aika.
Kiitos Mikko! Kiinassa olen käynyt vain pari kertaa Pekingissä ja Shenzhenissä ja toistaikseksi listallemme on riittänyt muuta mielenkiintoisempaa kuin paluu Kiinaan.
En ollut edes huomannut Antilta tulleen uuden kirjan, joten kiitos vinkistä. Matkatarinoita on erityisen kiehtova lukea paikoista, joissa on itse käynyt. Se tosiaan tekee lukemisesta hidasta, kun alkaa muistella. Toisaalta taas on mukava lukea kohteista, joissa ei ole vielä käynyt. Ne nostattaa aina matkakuumeen. Tykkään erityisen paljon juurikin vanhan ajan klassisista seikkailutarinoista tutkimusmatkailuhenkisyydestä.
Kiitos Tanja! Tämä ei taida olla edes uusin, uusin taitaa olla Tuhansien hymyjen hotelli, joka ilmeisesti sijoittuu Thaimaahan.
Kiitos vinkistä. Latasin vinkkisi johdosta äänikirjana tämän Podimosta. Kuuntelen junamatkalla Matkamessuille! Hyvää orientaatiota aiheeseen!
Kiitos kommentistasi Mari! Matkailijan perushistoriapakettipa hyvinkin!
Tämä kirja oli mukavaa luettavaa. Sieltä oli helppo poimia ensin ne mielenkiintoisimmalta kuulostavat luvut, ja sitten pikku hiljaa hyppien todeta jossain vaiheessa, että koko kirja olikin tullut luetuksi. Moni tarina oli tuttu, ainakin pintapuolisesti, mutta paljon siellä oli myös aivan uutta. Ja ihan samalla tavalla minäkin totesin, että monen stoorin kohdalla sai palata nojatuolissa tuttuun kohteeseen muistelemaan omia kokemuksia.
Kiitos Daniel! ”palata nojatuolissa tuttuun kohteeseen” – avaruusmatkailua lukuunottamatta :-)
Kiitoksia vinkeistä. Tässä niitä tuli nyt kirjojen, äänikirjojen, blogijuttujen ja jopa elokuvien muodossa minulle. Mistähän aloittaisi… Sinuhen voisi lukea uudelleen, edellisestä kerrasta taitaa olla jotain yli 40 vuotta.
Kiitos Raija! Niin Egypti/Waltari -fania minusta ei Egyptin reissullakaan tullut, että tarttuisin tuohon tiiliskiveen yhden kesken jääneen yrityksen jälkeen :-)